Mä käyn aina välillä pelailemassa lentopalloa. Kesäisin meidän sakki pelaa ulkona yhden pelaajan omalla hiekkakentällä ihan kävelymatkan päässä meiltä kotoa. Aiempinakin kesinä kävi monesti mielessä, kuinka näppärää olisi yhdistää pelireissuun koirien ulkoilutus. En sitä kuitenkaan koskaan voinut tosissani harkita, koska Manahan oli ihan pallohullu ja olisi seonnut siellä. Muumia ei taas voinut ottaa vain itsekseen, koska sitten Mana olisi ollut mustasukkainen meidän tullessa kotiin ja tappelu olisi ollut melkein satavarmaa.

Eilen kävin pelaamassa ja nappasin Muumin messiin. Tyttö sai kyllä ällistyttävän paljon kehuja, jengi oli ilmeisen vaikuttunut sen rauhallisuudesta ja kuuliaisuudesta. Siinä likka katseli vapaana meidän touhuja, välillä jopa nukkui. Jos mä lähdin hakemaan jonnekin kauemmas karannutta palloa, pomppasi se heti pystyyn ja lähti perään. Selkeästi oli vähän huolissaan, että jotenkin katoan ja jätän sen sinne.

Se on kyllä hienoa, ettei Muumi välitä palloista yhtään. Joskus mun mielestä on vähän surullista, ettei se ymmärrä lelujen päälle. Mutta on siinä näköjään myös puolensa.

Manan ikävä ei tunnu lievittyvän. Tai ehkä se lievittyy, mutta yllättää edelleen voimakkuudellaan. Esimerkiksi viime viikonloppuna kävin mun ystävän kanssa Päivä Tukholmassa -risteilyllä ja Viking Gracella esiintyi Laura Närhi. Hän lauloi kesken keikkaansa sen Mä annan sut pois -kappaleen. Siitä tulee aina Mana mieleen, sillä samaistuin niihin sanoihin jo silloin, kun Manan tuomio tuli. Tippahan siinä tuli linssiin, mutta piti koota itsensä nopeasti, ettei meno mene ihan kummalliseksi keskellä öistä tanssilattiaa.