Meinaan aina kirjoittaa, ettei mitään uutta, ja sit jo muistankin jotain. Esimerkiksi sen, että Manaa pisti ampiainen reiteen. Eipä se tuntunut paljoa vauhtia haittaavan, mut kävi kyllä pikkuista sääliksi. Pirun amppareita on koko tienoo täynnä ja käyvät jo koirienkin kimppuun. Isäntä on tosin saanut pistoja huomattavasti enemmän, yhtenäkin päivänä kolme! Ampiaiset kun eivät kauheasti tunnu tykkäävän, että joku möyhentää kompostia niiden pesän lähellä. Muuttaisivat sitten muualle, kele. (Kuten ne fasaanit, joita ei ole näkynyt enää yhtään meidän pihassa sen Mana-sattumuksen jälkeen.)

Eilen odotti yllätys olohuoneessa, nimittäin ykälammikko. Siinä oli semmoinen keittolautasellinen keltaista nestettä ja keskellä karvatuppo sekä jostain löytynyt luunpala (tämänkin yksityiskohtaisen tiedon teille tarjosi Katri) ;) Eipä auttanut muu kuin siivota se pois ja harmitella hetki liitoskohdista kohonnutta laminaattia. Eivät neitoset paljoa sille voi, jos tulee paha olo. Ja hyvä kai, että ykäsi, jos se luunpala oli jossain huonosti. Mattoahan meillä ei ole ollut olohuoneessa ikuisuuksiin, kun se oli neitosten suosikki ykä- ja ripulointipaikka. Lisäksi pehmoisella alustalla oli niiiiiiiiin mukava järsiä verisiä luita. Pääsee vähän helpommalla näiden siivoamisten kanssa nykyään.

Aitakehujakin on sadellut naapurustosta (tosin ei ihan naapureilta, lieneeköhän ne kovinkin loukkaantuneita noin korkeasta aidasta?). Aina kyllä heille hymyilen ja morjestelen, etteivät luule, että ollaan jotain naapurinvihaajailkiöitä. Toisaalta olen kyllä nauttinutkin aidan tuomasta yksityisyydentunteesta. Välillä mä mm. harjaan hampaita yöpuvussa tukka pystyssä pihalla, eikä tarvitse pohtia, saako joku siitä nyt jonkinlaisen trauman.