Mun kultamussukka, suloinen yhdistelmä esikoista (koska on mun eka koira) ja kuopusta (sillä on Muumia nuorempi), maailmankaikkeuden kaunein ja rakastettavin saksanpaimenkoira näytti taas eilen sen puolensa, josta en tykkää sitten yhtään. Ensinnäkin se räyhäsi, murisi ja riehui turpa rullalla koiralle, jonka kanssa ollaan käyty useaan otteeseen lenkkeilemässä metsässä ja aina on mennyt hurjan hyvin. Ei päästetty koiria enää edes yhteen, kun Mana ei osannut yhtään käyttäytyä. Väitänkin, että olisi varmasti käynyt kiinni, jos ei olisi ollut verkkoaitaa välissä. Hetki tuon jälkeen tyttö kävi vielä Muuminkin kimppuun, tosin se oli mun vika. Olisin nimittäin halunnut näyttää temppuja, joita Mana osaa, mutta sitten Muumikin tuli siihen kärkkymään ja Mana suuttui. Matsihan siitä tuli. Tarvitsin kaverin apua, kun en saanut niitä yksin irroitettua toisistaan. Onneksi ei tullut haavoja ja selvittiin vain säikähdyksellä. Mutta voitte kuvitella, kuinka paljon ottaa päähän. Loppupäivä sujui taas nätisti, mutta tänään aamulla ilmassa oli jälleen isottelua. Mana kuitenkin uskoi kun kielsin, rauhoitteli tilannetta haukottelemalla ja lopetti isottelun.

Manan käytös muuttui tuollaiseksi sen jälkeen, kun se sai pennut. Mehän jouduttiin agilitykin lopettamaan, kun tyttö ei enää sietänytkään toisia koiria. Harmittaa vietävästi ja eniten siksi, etten ole vielä keksinyt, kuinka saisin karsittua nuo ikävät puolet tytöstä pois. Muutenhan Mana on ihan unelma. Tänäänkin aamulenkillä se käveli niin upeasti, kuin koira vaan ikinäkin voi kävellä. Ihan vierellä, piti kontaktia yllä ja jätti muun muassa fasaanit ja jänikset huomioimatta. En ikinä uskoisi samaksi koiraksi kuin mitä se oli eilen.

Onneksi aina ei ole tällaista. Mana ja Muumi tulevat yleensä mitä mainioimmin juttuun. Välillä vaan tulee kuraa niskaan sammioittain kerralla, aaaargh.