Manan kanssa menee nyt erityisen hienosti ja kaikki tuntuu olevan oikein kohdallaan - se on terve, onnellinen ja tottelevainen ihana pieni otus. Tulin juuri äsken lenkiltä ja ihan ylpeänä sain sitä kuljettaa vierelläni, hihna kokoajan löysänä. Ehkä se viikon poissaolo teki hyvää ja koiralla on nyt motivaatiota miellyttää meitä, tai sitten uusi kielennaksautus/palkka-tekniikka on osoittautunut toimivaksi koulutuskeinoksi vetämisen poiskitkemisessä. Tai ei Mana ole enää pitkään aikaan kunnolla vetänyt, mutta se on kuitenkin kulkenut hieman liian edessä ja välillä unohtanut kyvyn kävellä hienosti. Nyt se kulkee aavistuksen takanani, lähes kiinni kyljessäni.

Naapurikin oli jo kysellyt sulholta koirankoulutusvinkkejä, kun meillä kuulemma näyttää menevän niin hienosti ja heillä lenkkeily takkuaa. Heidän koiransa tekee sellaisia nopeita pyrähdyksiä, joiden takia pitkät lenkit olisivat taluttajalle fyysisesti aivan liian rankkoja. Sulho oli sitten neuvonut kysymään multa, ihan kuin hän ei itse tietäisi. ;) Tai toisaalta, ei meilläkään mitään oikotietä onneen ole ollut tiedossa, vaan ollaan treenattu ahkerasti ihan jatkuvasti. Eikä Mana aina käyttäydy ihan niin mallikelpoisesti. Tavoitteena onkin, että tulevaisuudessa se kävelisi yhtä hienosti myös silloin kuin muita koiria ja ihmisiä on näköpiirissä.

Tällaista ihanaa pinkkiä antibioottilientä + nappuloita + koiranmakkaraa prinsessani saa kaksi kertaa päivässä, huh! Onneksi maistuu kuitenkin hyvin ja enää on vain muutama tabletti jäljellä.

Tosin herkkujakin pitää saada. Kuvassa possun jalka, jonka tyttö söi 40 minuutissa. "Nam".