Kylläpäs mä nyt päivitän tätä blogia taas ahkerasti. Johtunee siitä, että mulla on kova tarve purkaa näitä tunteita ja ajatuksia johonkin.

Veimme Manan eilen Isännän ja Isän kanssa tuhkattavaksi Turun seudun lemmikkituhkaamoon. Oli aika rankka reissu sekin, vaikka selvisin kuitenkin. Silitin vielä lähtiessä tytön poskea ja kuiskasin hyvästit. Torstaina haemme tuhkat kotiin ja odotamme, että lumi sulaa. Sitten rakkaamme pääsee ikilepoon oman kodin pihaan.

Kotona tuli taas mietittyä, mitä kaikkea tehtiin tytön kanssa ja kuinka upea koira se oli. Koirien kaappikin on täynnä kaikenlaisia aktivointileluja, joista Muumi ei ymmärrä mitään. Jahka jaksan, pitää pestä ne ja laittaa vaikka huuto.nettiin. Eipä niillä tokikaan kiire ole. Tuntuu, kuin Mana olisi vähän lähempänä, kun meillä on sentään sen lelut. Hölmöä varmasti, mutta sitä nyt vaan hakee lohtua mistä ikinä keksii. Sen Manan suosikkilelun hautaamme keväämmällä tytön kanssa. Kaikki muut lelut hajosivat suunnilleen heti esittelyssä, mutta tuo yksi vain kesti ja kesti. Sillä leikittiin vielä viime viikolla, kun tyttö jaksoi touhuta ja tuoda sitä aina uudestaan ja uudestaan.

Jännästi se elämä silti jatkuu, vaikka yksi on joukosta poissa. Tuska on ja pysyy, mutta aurinko silti nousee, lapsille on tehtävä ruokaa, Muumi on vietävä lenkille, pyykit pestävä...

Ensimmäiset mun tekemät lenkit Manan kuoleman jälkeen olivat aika rankkoja. Seuraavan päivän aamuna maailma näytti tosi kauniilta: aurinko paistoi kirkkaasti ja linnut lauloivat. Muumi käveli kuuliaisesti vieressä ja katseli vähän ihmetellen onnetonta emäntää. Sekin varmasti ihmettelee, miksi ystävä lähti.

Välillä mietin, millainen se Manan lähtö oli. Kuolikohan se heti meidän lähdettyä vai kuinka kauan se odotti? Kaksi tuntia ehdimme olla poissa. Toivottavasti se oli mahdollisimman kivutonta. Ainakin olin antanut sille pitkäaikaista särkylääkettä pari päivää aikaisemmin ja se sai nukkua pois omassa pesässään. Siellä se muutenkin usein lepäili. Nyt vaan levosta tuli ikuinen.

Lähipiirille on todettava, että kyllä täältä vielä noustaan. Monet teistä ovat menettäneet omiakin perheenjäseniänne ja tiedätte, että tämä järjetön tuska kestää aikansa. En aio jäädä tuskaan makaamaan pidemmäksi aikaa kuin on tarvis. Onneksi meillä on Muumi, iloinen höpsömme, joka vispaa häntää aina vimmatusti, vaikka oltaisiin viimeksi nähty muutama minuutti sitten. Tänäänkin se puski päätä syliin ja antoi halata, vaikka halaaminen on ainakin kaikkien teorioiden mukaan uhkaavaa koiran mielestä. Siinä se olla möllötti, antoi paijata ja lopuksi kiitti antamalla oikein märän lipaisun kädelle. Tänään ajattelin lähteä sen kanssa metsään selvittelemään ajatuksia ja kuuntelemaan sitä linnunlaulua. Kevät, kesä, syksy, talvi, kevät, kesä... Aika kuluu, elämä jatkuu, ikävä muuttaa muotoaan. Hiljaa, mutta kuitenkin.