On se jännä, miten koirilla tuntuu olevan vähintään kaksi täysin vastakkaista persoonaa. Mana on enimmäkseen mitä kultaisin suloisuus, joka ohittaa niin toiset koirat, hevoset kuin porsaatkin vilkaisulla. Ja sit välillä se on sekunnin sadasosassa Muumin päälle räjähtävä ärripurri, joka rälläköi vastaantulijoille. Onneksi olen saanut tuon räyhäämisen tosi hyvin kuriin, mutta edelleen on pari hurttaa, joiden ohi me ei kerta kaikkiaan päästä haukkumatta. Harmi vaan, että just ne kaks koiraa asuu ihan meidän naapurustossa. Viimeksi eilen kohtasimme jälkeen sen vanhan labradorinnoutajan, joka jostain syystä saa Manan AINA räksyttämään. Mä jo luulin, että kas, nyt päästään ohi, mut ei. Just kohdalla nosti karvat pystyyn, yritti vetää koiran suuntaan ja alkoi möykätä. Blääääääääh. Mutta ehkä me vielä joskus onnistutaan. Alkutilanteessahan tuo räyhäsi ihan jokaiselle nelijalkaiselle, nyt enää muutamalle.

 

Muumillakin on kaksi puolta. Se on yleensä ihanan tottelevainen ja kultainen suloisuus, joka tekisi mitä tahansa mun tai Isännän eteen. Mutta kun Isäntä vaihtoi autoonsa renkaita ja jätti farmarin takaluukun auki, hyppäsi Muumi sinne välittömästi eikä uskonut käskyä tulla ulos. Siellä se sitten istua jökötti eikä ottanut askeltakaan siirtyäkseen. Oli vaan päättänyt, että ”minähän en kyydistä jää”. Meikätyttö sitten paineli rehvakkaasti ulos. Otin vakuuttavan komentoääneni ja käskin neidin tulemaan ulos. No eipä tullut, ei. Katsoi vaan hienovaraisesti mun ohi ja ignoorasi käskyn täysin. Hetken siinä seisoskelin kysymysmerkkinä, kunnes keksin hinata tytön autosta ulos takaluukun suojana olleen lakanan avulla. Vitsit sitä voitonriemua: sain tuon jässikän ulos, vaikkei käskyä totellutkaan.

Sitten haluan vielä esittää julkiset pahoittelut anopille. Me nimittäin oltiin heillä kylässä viime viikonloppuna ja Mana päätti päästää anopin jumppapallon päivistään. (Eikä muuten ollut edes eka kerta: tuo pallo me ostettiin edellisen Manan tuhoaman pallon tilalle). Koko porukka kahviteltiin kaikessa rauhassa, kunnes olohuoneesta kuului jämäkkä ”Puff!”. Menin tietty heti katsomaan, mistä moinen möykkä. Siellä meidän veikeä pikku-saku seisoi hitaasti tyhjenevän pallon edessä. Sorry Leena – me kyllä ostetaan sulle toinen pallo! (Olisikohan keilapallo kestävämpi?)