Arki on paikoitellen aika mollivoittoista, kun koko jengillä on Manaa järjetön ikävä. Tosin onneksi enimmäkseen on hyviä hetkiä ja Manaa muistellaan kaipuulla ja kera upeiden muistojen. Tänään esikoisella taisi olla rankinta, kun hän yht'äkkiä alkoi itkeä telkkaria katsellessaan ja sanoi, että "on Manaa ikävä". Tyttö oli ihan surkeana siinä ja lohdutin parhaani mukaan, vaikka itsekin olen asiasta aika romuna. Esikoinen ei ole oikein tuntunut sisäistäneen Manan poismenoa aiemmin. On lähinnä lohdutellut mua, että "onneksi meillä on Muumi" ja "onneksi meillä on Manan kuvia" yms. Ehkä se ajatus iski vaan jostain ja ymmärsi, ettei upea saksanpaimenkoiramme ole tulossa takaisin.

Mun äidille esikoinen oli selittänyt, että kun hänestä tulee aikuinen, hän ostaa meille uuden Manan. Kuulemma mummulle ja papalle hän ostaa Tessan. Tessa oli Isännän lapsuudenperheen cockerspaniel, joka menehtyi sekin aika hiljattain. Aluksi yritin selittää, ettei samanlaisia saa mistään, mutta nykyään vain nyökkäilen mukana. Ehkä lapsen on helpompi käsitellä menetyksiä, kun ajattelee, että asia on jotenkin ratkaistavissa. Tiedä sitten.

Joskus olen miettinyt (vaikka tiedänkin, ettei tässä ajatuksessa ole mitään järkeä), että Mana antoi Muumille lahjan: nyt Muumi saa olla meidän perheen ainoa koira elämänsä loppupuolen, kun Mana sai nauttia siitä asemasta elämänsä alkupuolen. Jotenkin se ajatus lohduttaa. Ihan vähän, mutta on sekin enemmän kuin ei yhtään.