P3180130-normal.jpgMaailma ei ole enää entisellään, sillä syvästi rakkaan Manamme sydän sammui eilen, lauantaina 30.3.2013. Hän nukkui ikiuneen kotonamme, oman patjansa päällä, Isännän työpöydän alla. Ikävä on niin järjetön, että sitä on ihan turha yrittää kuvailla sanoilla. Rakastin Manaa koko sydämestäni ja niin teen edelleen, vaikka tyttö elää enää vain muistoissa. Luopumisen tuska on jopa voimakkaampaa kuin kuvittelin.

P3250151-normal.jpgMana sai elää hienon elämän aina viimeiseen henkäykseen asti. Syöpäleikkauksen jälkeen se oli hetken aivan elämänsä voimissa: en ollut pitkään aikaan nähnyt sitä yhtä reippaana, pirteänä ja iloisena. Se toi meille väsymättä lelua ja juoksi onnessaan ulkona, kun esikoisemmekin juoksi sen kanssa. Huonojakin päiviä toki oli, jolloin se vain makasi ja seurasi meitä katseellaan, jos jaksoi. Viimeiseen viikkoon emme saaneet sitä enää kunnon lenkeille: se kyllä lähti kanssamme ulos, mutta matkanteko hyytyi aina parin postilaatikonvälin jälkeen. Se jaksoi kyllä sitten kotiinpäin tallustella, joten kantohommiin ei ryhdytty.

Kuolinpäivänään lauantaina Mana oli uupunut jo heti aamusta alkaen. Annoimme sille vettä pitkin päivää ja sitä se joikin. Se myös söi kokonaisen Dentastixin ja näytti kovasti ilahtuvan, kun annoin sen sille. Keskustelimme Isännän kanssa, että ehkä Mana on taas seuraavana päivänä oma leikkisä itsensä. Jos näin ei ole, pitää meidän mennä eläinlääkärille tekemään niitä lopullisia päätöksiä.

Ihan kuin Mana olisi odottanut rauhaa lähteä, sillä se oli vielä elossa lähtiessämme ulkoilemaan. Kun saavuimme tasan kahden tunnin kuluttua, Mana oli jo poissa.

Ikävä. Siskoni sanoin, "Mana oli erityinen". Maailman upein saksanpaimenkoira on poissa.