Tämä blogi on jäänyt vähän arjen jalkoihin. Tämä toi mulle valtavasti apua silloin, kun Muumi teki tuhojaan ja arki oli jotenkin aika pilvistä ja tahmeaa sen takia. Oli mahtavaa, että pääsi jonnekin purkautumaan (vaikka se välillä tarkoittikin sitä, että joku haukkui mut pystyyn). Tällä hetkellä kaikki on niin ihanan tasaista, ettei jotenkin ole oikein sanottavaa tai kerrottavaa. Elämä soljuu eteenpäin. Mutta hienoa, että olette taas kyselleet kuulumisia ja kannustaneet mua vähän päivittämään tilannetta.

Koirilla menee ihan superhyvin. Mana syö särkylääkkeitä, lisäksi vaihdoimme sen ruoan Hillsin j/d-ruokaan, joka on valmistettu erityisesti nivelrikkoisille koirille. Se maksaa jokseenkin järjettömän paljon, mutta päädyimme kuitenkin siihen: jos vaikka sillä voisi vähän helpottaa tytön oloa. Mana on kyllä jokseenkin samanlainen edelleen, makoilee paljon, ei kiipeä rappusia mielellään, tarvitsee apua autoon pääsemisessä... Toisaalta se tuo jatkuvasti häntä heiluen eteen leluja, kärkkyy actionia ja on kuin pikkupentu. Ei sitä välttämättä arvaisi niin kipeäksi, kuin tyttö onkaan. Itse pääsin vähän siitä alkujärkytyksestä eroon eikä nivelrikko tunnu enää kuolemantuomiolta. On se silti todella surullinen juttu, että reilu 6-vuotiaan koiran kroppa on kuin ikälopulla.

Muumi on oma häslä itsensä. Toisinaan Manalla menee siihen vähän hermot, kun Muumi on kuitenkin isompikokoinen ja saattaa tönäistä Manaa häslätessään. Muumin mielestä parasta koskaan ovat lenkkeily, rapsutukset ja kaikenlainen huomio. Itseä nyppii vähän välillä tytön taipumus nuoleskella aina ohi mennessään. Ensin tulee kieli, sitten vasta Muumi. Toisaalta se on tytön oma hassu erityispiirre, mitä lie miellyttämishalua tai muuta. Mun isä on välillä tytön kanssa vähän ongelmissa, sillä hän on ilmeisesti hieman allerginen Muumin syljelle ja tyttöhän on kokoajan lipomassa kielellä myös hänen kättään ;D