Kun tulin tänään töiden ja salitreenin jälkeen takaisin, Mana olikin vielä kotona! Se seisoi pihassa häntä heiluen ja tosi iloisena. Aloin heti parkua, vaikka siihen asti olin ollut tosi vahva. Mahtoivat naapurit ihmetellä, jos huomasivat ;) Oli se silti hienoa, että sain sittenkin viettää hetken ihanan pikkuiseni kanssa.

Sulho vei Manan kasvattajalle ja hänen autossaan oli odottamassa Kevin, Manan kanssa astutettu valtaisa sakemanni. Mana oli ollut kovin iloinen kasvattajan näkemisestä (=teki ilopissatkin!), mutta autossa se istuskeli korvat luimussa. Tilanne oli vissiin vähän outo, mutta eiköhän se kohta tule tutuksi.

Nyt oon jo vähän rauhoittunut, mutta ikävä on jo käsittämätön. Ei tätä ikävää voi oikein ymmärtää kukaan sellainen, jonka koira on vain lemmikki. Mulle Mana on niin paljon enemmän.

Kasvattaja muuten sanoi, että Muumin astutus ei tainnutkaan onnistua. Saadaan hänetkin kuulemma kuitenkin sitten samalla Manan kanssa, tulipa sieltä sitten pentuja tai ei. Jännää!

Eilen illalla se vielä hengaili yhdellä omalla paikallaan, tassu ihan hassusti eri suuntaan. Luun siivosinkin jo kaappiin.

Näin "innokkaasti" Mana oli lähdössä pentujenkasvatusmatkalleen. Arvatkaapa, itkettikö?