Sunnuntaina olin Muumin kanssa tottelevaisuuskoulutuksessa. Tyttöhän oli fiksu kuin mikä! Se haki jatkuvasti kontaktia ja huomasin, että ovat opit menneet perille – paikallaolo sujui ilman ongelmia, maahan missi meni kun veti kättä kuonon edessä ja istui ihan sekunneissa. Lisäksi omaa vuoroa odotellessa aloin opettaa sille vähän alkeellista seuraamista ja sekin meni oikein kivasti. Erityisen iloinen olin Muumin rauhallisuudesta ja siitä, ettei se reagoinut toisiin koiriin kuin välillä vinkumalla. Hieno tyttö, kerrassaan!

Manasta en just tänään ole yhtä innoissaan. Aamulenkillä vastaan tuli nimittäin koira, joka meidät nähdessään meni maahan kyttäämään ja alkoi murista. Ennen ei ole maahan mennyttä koiraa vastaan tullutkaan ja toivoisin, että ongelma johtui vain siitä. Kun pääsimme kohdalle, Mana alkoi räyhäämään ihan raivona ja yritti kiskoa sen toisen koiran luokse. Ja mä olin siinä remmin päässä aivan ihmeissäni. Alkulenkistä oltiin treenattu seuraamista ja kontaktia nakeilla – uskoin, että tyttö olisi hyvin hallinnassa. Mutta ei, räyhäsi ihan entiseen malliin! Ohitimme saman koiran hetken kuluttua uudelleen, tällä kertaa oli autotie välissä. Siitäkin huolimatta Mana alkoi räyhätä jälleen, huhhuh. Ja mä tein kaikkeni sitä ennen, naksuin kielellä ja annoin nakkia kun katsoi mua. Mutta ei päästy kuin kohdalle ja sen jälkeen alkoi rähäkkä.

Mutta näin se kai menee, että toinen tyttö on vuorollaan nätisti ja toinen huonosti. Välillä tuhoutuu koti, välillä ojennetaan vastaantulijoita haukkumalla. Nytpä täytyy vaan jotenkin onnistua seuraavissa ohituksissa, niin ei palata taas siihen kirottuun alkupisteeseen räyhäongelman kanssa.

Isäntä on onneksi missien kanssa kotona, niin koti tuskin tuhoutuu.