Olen tässä sulatellut Manan nivelrikkoa monenmonta päivää ja alkanut hiljalleen hyväksyä sen. Tosin tämä on kyllä mun ensimmäinen ja viimeinen sakemanni, sillä moinen tyyppivika on ihan karsea ja erittäin yleinen. Tiedä sitten, onko mitään tervettä koirarotua olemassakaan. Tuntuu kuitenkin pahalta, että meidän omistajien ja harrastajien takia rotua jalostetaan aivan väärin ja juuri jalostustyön takia saksanpaimenkoirilla nivelrikko on niin järjettömän yleinen.

Mana sai nyt sitten ensimmäisen satsin sitä tehokasta kipulääkettä noin viikko sitten. En ole huomannut tytössä juurikaan mitään eroa, paitsi että nousee ehkä makuulta himpun verran nopeammin ylös. Lenkeilä laahaa perässä tuttuun tapaan, paitsi jos on jotain superkiinnostavaa edessä. Seuraavat kaksi kerralla otettavaa lääkettä odotavat kaapissa, minkä jälkeen käyn hommaamassa apteekista lisää. Maanantaina on vuorossa puolestaan tikkien poisto ja samalla ajattelin ostaa jotain nivelrikkoluontaistuotetta. Lääkäri oli kyllä vähän sillä kannalla, että tuo rikko on jo niin paha, että tuskin toimivat. Mutta eipä niistä tosiaan haittaakaan ole, joten antaa mennä.

Suurkiitos Sannalle ja tytöille lohduttavista sanoista!

Tänään Muumi oli ollut todella, todella, TODELLA ärsyttävä nulikka. Nimittäin oltiin koko perhe poissa kotoa ja tuo jästipää oli jostain syystä saanut päähänsä mennä hakemaan keskeltä keittiön pöytää KOKONAISEN lohipiirakan. Siinä sivussa lattialle oli päätynyt myös iso kannullinen vettä, joka lainehti ihanasti laminaateilla mun tullessa kotiin. Samoin kyytiä oli saanut yksi iso lasi (säpäleinä tietty pitkin keittiötä), keittiön pöydällä ollut juuri korkattu suklaakakku sekä mun rakas Ipod. Suklaakakkua ei ollut onneksi syönyt, sillä sehän olisi ollut varmaan hengenvaarallista. Ipod meni rikki, ilmeisesti kastui eikä enää käynnisty. Jos jostain olen tyytyväinen, niin siitä, että älysin ottaa tuon lohipiirakan lähtiessä pois hellan päältä. Muuten olisi voinut olla vastassa vain käryävät rauniot. Toinen ilon aihe oli anoppi ja appi, jotka katsoivat tytärtä mun siivotessa Muumin kolttosia.

Niin ja mistä mä tiedän, että se oli juuri Muumi? Noh, tyttöä on KOVASTI janottanut tänään eikä se ollut norkoamassa ruokaa päivällä. Mana sen sijaan istui heti ruoka-aikaan kipponsa vieressä ja katsoi anovasti. Sitten se söi ahnaasti oman annoksensa.

Voi Muumi, minkä teit.