Aamu alkoi jotenkin niin ihanasti. Ei siis siksi, että herätyskello soi tuttuun tapaan klo 5:50 aamulenkkiä varten, vaan makkarin oven taakse tassutelleen jääkarhumme takia. Havahduin laminaatilla rapiseviin kynsiin hieman ennen kuin kello ehti avata sanaisen arkkunsa ja kun avasin makkarin oven, seisoi siellä häntää iloisesti heiluttava Muumi, joka siristi suklaanappisilmänsä pieniksi viiruiksi (taisi makkarin valo häikäistä juuri yöpuulta noussutta murua). Sitten tyttö tuli ihan viereen, lipaisi tervehdyksen kämmenelleni ja venytteli tyytyväisesti jutellen. Sitten se meni tamppaamaan hännällään patjan reunaan ja yritti kaikin voimin venyttää itseensä pituutta, jotta olisi saanut annettua Isännälle pusun. Olen kyllä niin iloinen, että tämä ihana superpakkaus etsi aikoinaan kotia ja päätyi meille.

Mana-murunen hipsutteli yläkertaan aavistuksen Muumin jälkeen, istui ihan mun vierelle ja silminnähden näytti rapsutuksista. Se on aamuisin aina ihan eri koira kuin muuten: yleensä se reagoi rapsutuksiin kuten meikäläinen veroilmoituksen täyttämiseen, mutta aamuisin tyttö oikein hakeutuu vierelle ja heittäytyy jopa selälleen mahasilittelyä kinumaan. Nyt tyttö nauttii hyvänäpidosta ehkä normaaliakin enemmän, sillä pikkuisella alkoivat juoksut eilen. Ihmekös, että on taas välillä pörhistellyt Muumin läheisyydessä.

Veikkaan, että lähipäivinä Muumikin liittyy pöksysirkukseen. Siitä ei menekään sitten kuin hetki siihen, kun tytöt jahtaavat toisiaan ympäri pihaa ja hyppivät toistensa selkään silloin, kun emme ole kieltämässä. Siinäpä näky.