Meidän neidit ovat kerrassaan ihastuttavia. Erityisesti se, kuinka hyvin ne tulevat keskenään juttuun ja miten Muumistakaan ei enää näe, ettei se ollut meidän omamme vielä puolisen vuotta sitten. Printtasin mulle töihinkin kuvan tytöistä makoilemassa vierekkäin olohuoneen matolla, selvästi tyytyväisinä. Nykyään ne syövät jopa luita vain joidenkin kymmenien senttien päässä toisistaan. Kyllähän ne toki luitaan vahtivat eivätkä missään nimessä jätä niitä lojumaan toisen saataville, mutta kuitenkin. Tyttömme tulevat mainiosti juttuun keskenään. <3

Tosin nyt kun maassa on lunta, ei kumpikaan oikein osaa kävellä remmissä. Ilmeisesti lumi on ihan liian kivaa, jotta voisi keskittyä käyttäytymään hyvin. Manakin, joka on kulkenut tähän asti ihan kyljessä kiinni toistuvassa katsekontaktissa, saattaa yrittää sohlata jalkakäytävällä eestaas ja välillä vetää remmin ihan suoraksi. Tänäänkin aamulla seisoskelin sitten vain kärsivällisesti paikoillani, kunnes neiti taas ymmärsi, että remmin päässä on oikeasti joku. Isännällä menee kuulemma Muumin kanssa ihan samalla tavalla, joten ehkäpä se oikeasti johtuu lumesta. Toisaalta ainakin mun kanssa Muumi on remmilenkeillä aina tosi säätäjä, kun ei se oikein malttaisi kävellä nätisti. Isännän kanssa kuitenkin ilmeisesti kulkee enimmäkseen ihan nätisti.

Aiheesta niin täysin ulkopuolelle, kuin vain voi mennä: mun silmät laserleikataan ensi viikon keskiviikkona. Ja jos hyvin käy, sen jälkeen en ole enää sokea vaan näen kuin haukka. Ja saavatpahan tytötkin sitten seuraa, kun olen sairaslomalla kolme päivää. Jänniä aikoja siis!