Onpa jouluista: ihan harmaata ja vettä tulee kuin Esterin ********* (tiedätte kyllä mistä). Siitä huolimatta olen aika iloinen :) Istuskelen tässä nyt nimittäin suoraan lenkin jälkeen, hiukset vettä valuvina ja märät housut jalassa - silmälasit olen sentään jo puhtistanut pisaroista ja huurusta. Vastaan tuli pieni musta koira (joka näytti erehdyttävästi pulloharjalta) ja meidän Manamus Maximus ei reagoinut siihen muuten kuin vilkaisemalla koiraa kerran. Loppuajan se tuijotti mua tiiviisti ja odotti, koska pääsee riehumaan mun ja köyden kanssa. Koiraohitukset ovat NIIN kaukana niistä kamalista ajoista, jolloin juoksin tytön kanssa milloin kenenkin ongelmakoirakouluttajan puheilla tai koiraohituskursseilla. Ja kuinka lopulta yhdistelmä kaikkien heidän, omien kokemusteni sekä päätelmieni ja lukemieni kirjojen oppeja tuotti tulosta.

Älkääpäs vielä silti innostuko liikaa: samalla lenkillä koettiin myös yksi epäonnistunut koiraohitus. Tosin se ei mua masentanut, sillä vastaantullut koira on yksi naapuruston koirista, joka on jostain syystä saanut Manan sekoamaan onnesta ihan pienestä pitäen. Se on Fransa-niminen terrieri, jolla on veikeät viikset ja vanhan arvokkaan rouvan luonne. Se ei Manasta innostu yhtään, vaan pikemminkin aina murisee sille. Mana sen sijaan tykkää siitä niin kovasti, että menee aina ihan pentumaiseksi ja alkaa rälläköidä, eikä siihen temppuiluun auta yhtään mikään. Mutta se onkin asia, johon panostamme tässä ohessa pikkuhiljaa.

Isäntä ja Muumi ovat vielä tuolla jossain talsimassa. Odotettavissa on siis piakkoin yksi märkä komea mies ja kurainen valkoinenpaimenkoira, joka lähes halkeaa ilosta nähdessään loputkin laumasta sisälle päästyään.