Kaipa se on näiden eläintenkin kanssa sama kuin ihmisten: tulee helposti otettua välillä itsestäänselvyytenä ja niiden merkityksen ymmärtää kunnolla vasta sitten, kun niitä ei enää ole. Tiesin kyllä Manan olevan tärkeä, mutta ikävä silti yllätti voimakkuudellaan. Tyttö tulee jatkuvasti mieleen ja on ensimmäinen ajatus nukahtaessa ja herätessä. Onneksi ikävä on jo nyt kuitenkin muuttanut muotoaan ja tuntuu, että pystyy taas hengittämään.

Eilen olin lenkillä Muumin kanssa. Vastaan tuli nainen, jota en ole koskaan nähnyt. Hän tervehti ja kysyi heti seuraavaksi, että eikö mulla ollut ennen toinenkin koira. Siinä sitten pitkät tovit juteltiin Manasta, koirista, elämästä, kuolemasta... Hän kertoi tyttärensä koirista, jotka olivat kuolleet melkein peräjälkeen. Yksi toinen naapuruston nainen puolestaan sanoi, että oli kertonut Manan kuolemasta jollekin täällä asuvalle tuttavalleen ja unohtanut samalla mainita heidän yhteisen kaverinsa kuolleen. Enää ei kuulemma edes kehtaa, kun muisti vain kertoa koiran kuolleen. Taisi meidän tyttö olla aika merkittävä ja tärkeä, kun naapurustokin sitä tällä tavalla muistelee.

On se hurjan surullista, miten yksi voi olla joukosta poissa. Kaikkialla on sen tavaroita vielä ja jälkiä siitä, portillakin kyltissä Manan ja Muumin kuvat. Niitä en kyllä ota pois, vaikka aina ohimennessä muistuttavatkin menetyksestä.

Esikoinen tuntuu jo jotenkin ymmärtävän, että Mana kuoli. Se juttelee aina vähän väliä, että oli kiva leikkiä Manan kanssa, kun se tykkäsi syödä jäätä, lunta ja keppejä. Sitten se kyselee, haluaisinko mä uuden Manan. Piirsi jopa Manan kuvan mulle. Joku päivä tytär kysyi, tuleeko musta sit taas iloinen, kun hän hankkii mulle uuden Manan. Olen selittänyt, ettei toista Manaa ole missään ja että ikävä kyllä laantuu. Sitten hän lohduttaa, että "onneksi meillä on vielä Muumi".

Onneksi onkin, nimittäin Muumikin on aivan ihana.