Uskallankohan mä kirjoittaa tähän, että on taas mennyt tosi hyvin koirien välillä? Nimittäin aina kun mä teen niin, menee pari päivää ja räjähtää taas. Noh, en ole taikauskoinen, joten menkööt: hurtat ovat olleet jälleen kuin toistensa parhaat kaverit. Ei ikinä uskoisi, että nuo voivat ottaa yhteen. Leikkivätkin mokomat, kuin pikkupennut. Ne rakastavat lunta, pihan ympäri kirmaamista, lenkkeilyä. Muumi hipsii aina aamuisin sähläämään sängyn ympärille, kun se on niin innoissaan meidän heräämisestä ja lähestyvästä lenkistä. Mana ei aina vaivaudu, mutta tamppaa kyllä hännällään innostuneena lattiaa. <3

Koska jotain mälsääkin pitää elämässä olla, niin kerrottakoon, että meidän kotitien päässä asuu pariskunta, joka pitää hurttaansa vapaana aitaamattomalla pihalla. Eikä se ole mikään tottelevaisuusvalio, vaan ryntää sieltä tielle eikä usko omistajaansa. Mä ja Mana ei olla siihen vielä törmätty, mutta Isäntä ja Muumi kylläkin. Jos se koira tulee KERRANKIN mun ja Manan perään, pitää sanoa suorat sanat. Ensin vähän nätimmin muotoiltuina, sitten ei niin nätisti. Toivottavasti edes toinen tavoista tuottaa tulosta.