... nimittäin meillä laumanjohtajilla. Kirjoittelin viimeksi Muumin taipumuksesta hengailla luvatta sohvalla. Mun hommaama akumatto ei valitettavasti tehnyt tehtäväänsä, sillä tuo fiksu hurtta osaa siirtää sen pois. Sen sijaan Isäntä sai ihan huippuidean: laitamme siihen akumaton päälle pienen pyyhkeen, jossa on muutama tippa etikkaa. Eipä ole jääkarhumme kiivennyt sohvalle sen jälkeen (paitsi jos etikkapyyhe unohtuu tai etikka on ehtinyt haihtua liiaksi, eli en ole muistanut lisätä sitä). Tämä nyt on tällainen ikuisuustaistelu, mutta kyllä me se vielä voitetaan.

Molemmat koirat voivat tosi hyvin. Manan särkylääkkeet tehoavat ja se pärjää hienosti arjessa. Kävin tytön kanssa myös eläinlääkärissä, jossa tarkistettiin munuais- ja veriarvot. Olin vähän huolissani, josko voimakkaat särkylääkkeet olisivat tehneet jotain vaurioita niihin tai olisi muuta häikkää, mutta kunnossa olivat. Jee! Samalla reissulla tosin masennuin vähän lisää tästä saksanpaimenkoirien nykytilasta. Siellä oli pieni perhe, jonka alle 2-vuotias saku-uros oli lonkka- ja kyynäräkuvauksissa. Jutustelin heidän kanssaan ja sanoivat, että toivovat koirasta siitosurosta, kun on hienot sukujuuret ja loistava luonne. Mutta valitettavasti tulokset olivat varsin ankeat: pojalla olivat kyllä lonkat jokseenkin kunnossa (B:tä taisivat olla), mutta kyynärissä pitkälle edennyt nivelrikko. Ja se tosiaan oli vielä ihan junnu koko hurtta, alle kaksi vuotias! Todella surullista, että näin hieno rotu on pilattu jalostamalla se ihan kipeäksi. Mä niin pidän sakemannien toiminnanjanosta ja siitä tavasta, jolla Mana on aina valmis ihan kaikkeen. Toki se on haastava koira ollut ihan pennusta saakka ja edelleenkin turhan dominoiva toisia koiria kohtaan, MUTTA silti se on ihan älyttömän upea koira. Harmillista, ettei kroppa kestä, vaikka muuten meidän susihukka on täyttä kultaa.

Eipä sillä, olen mä Muumistakin kovin ylpeä (enimmäkseen). Esimerkiksi uutena vuotena se oli oikein esimerkillinen, makoili vaan tyytyväisenä. Ulkona kuulosti kuin oltais oltu jossain Sarajevossa, mutta sudet vaan ottivat chillisti. Muumi oli tosi paukkuherkkä vielä pari vuotta sitten, nyt ei ollut siitä merkkiäkään. Mahtavaa! Jouluna tyttö ei tosin osoittanut ihan parhaimpia puoliaan. Oltiin mun ja Isännän lapsuudenmaisemissa vierailulla ja jätettiin koirat mun vanhempien kotiin. Mun sisko oli siellä, eli eivät edes olleet kahdestaan. Niin eikö tuo kuitenkin ollut ahdistunut jostain ja mennyt kiipeämään KORKEALLE antiikkiselle työpöydälle, josta näkee ah niin näppärästi pihalle. Sitten se oli vielä tiputtanut jonkun ikivanhan tuhkakupin, jolla on ainakin mun porukoille runsaasti tunnearvoa. Harmittihan se vietävästi muakin. Onneksi kotioloissa tyttö vaikuttaa muultakin kuin pakkohoitopotilaalta eikä se aina kylässä tee tuollaisia järjettömyyksiä, tämä oli itse asiassa eka kerta.

Sitten vielä muitakin kuulumisia: meidän perhe kasvaa viimeistään vajaan kolmen kuukauden kuluttua yhdellä ihmislapsella. Olemme siitä kovin iloisia, vaikka tietysti oma jaksaminenkin vähän huolettaa. Ja saa onnitella: näin toista odottaessa jengi on suhtautunut koko asiaan ihmeen nihkeästi. Meille tämä uusikin tulokas on kuitenkin suuri, tärkeä ja äärimmäisen rakas ihme, joka täydentää tätä meidän kokoonpanoa entisestään. En voisi olla onnellisempi.