Otsikossa koirani ajatus. Kerta toisensa jälkeen kannan Manan eteen ruokaa, eikä se juokse kuola valuen kupille. On vissiin ylitarjontaa murkinasta eikä Mana yhtään ymmärrä, miksi sitä pitäisi olla kokoajan syömässä. Noh, syököön sen verran kuin jaksaa - kyllä se itse osaa säännöstellä.

Aamulla tyttö tosin sai jälleen omaa superherkkuaan, eli possun jalan pakkasesta. Sitä se jäi nakertelemaan tyytyväisenä kun lähdin töihin.

On se muuten vaan hienoa, että on koira. Vaikka elämä kuinka potkisi päähän ja töissä olisi hullu kiire, on kotona aina joku iloisesti vastassa ja piristämässä päivää. Ja jos joskus itkettää, Mana tulee ja nuolee kyyneleet pois. Ihana tyttö <3

"Ai toiko mun pitäis syödä? Never!"

"Mulle ei _oikeasti_ maistu, usko jo!"

"Kirmaan paljon mielummin ulkona bumerangin kanssa, jonka oonkin jo tuhonnut lähes kokonaan."