Kaikki on muuten mitä mainioimmin, paitsi olemme vähän ihmeissämme Manan takia. Tyttö kun nousee nykyään aika vaivalloisen näköisesti patjaltaan, rappusia kiipeää hitaammin (lähinnä välttelee niitä, mutta jos on mentävä, menee hissukseen), lenkillä laahustaa perässä... Pelkään, että tytöllä on lonkissa tai takajaloissa tai jossain jotain häikkää. Myönteistä on kyllä se, että kun näkyy orava tai joku muu kiinnostava "välipala", likka on ihan ennallaan eikä vaikuta yhtään vanhalta tai kipeältä. Lenkeillä tulee väkisinkin mieleen, että voihan se olla vain tylsistymistäkin. Nimittäin jos mulla on herkkuja kädessä, murunen on ihan menossa mukana. Leikkii ja syö normaalisti, samoin kuin vahtii pihaa ja keksii pieniä kepposia ulkona.

Se koirien sterilointi oli ihan mahtava päätös. Se on helpottanut meidän elämää merkittävästi ja rauhoittanut hurttien keskinäisiä välejä valtavasti. Leikkauksesta on nyt kohta vuosi aikaa (ei ihan, mutta lähestulkoon) eikä ole tullut yhtään tappelua tässä ajassa. Pari kertaa Mana on ärähtänyt Muumin tönäistessä tms, mutta pieni ärähdys on miljoona kertaa kivempi asia kuin kunnon koiramatsi.

Koirat suhtautuvat lapseen äärimmäisen hyvin. Muumi on aivan mielettömän upea perhekoira: kuin tehty lapsiperheeseen. Sillä ja Ässällä on ollut lukuisia söpöstelyhetkiä, kun makaavat vierekkäin ja Ässä silittelee turkkia. Mana on tottunut Ässään tosi hyvin, vaikka edelleen kyllä häipyy herkästi paikalta toisen tullessa. Ulkona joudutaan aika paljon kieltämään Manaa, kun se innostuu liikaa Ässän heittelemistä pikkukivistä tai kepeistä. Muumi makoilee aina rauhallisena ja tarkkailee tilannetta.

Jos Ässälle järjestyy hoitopaikka, työt kutsuvat mua elokuussa. Ilmassa on haikeutta, mutta varmaankin totumme kaikki ajan kanssa. Alku tulee tuskin olemaan järin helppo, itken varmaan silmät päästäni ensimmäiset hoitoonviemiskerrat. Koitan käyttäytyä Ässän lähellä, mutta sitten autossa saattaa vierähtää tippa jos toinenkin.