Kylläpä alkoi aamu ihanan juhlavasti <3 Aamulenkillä heti pihasta päästyämme vastaan tuli se sama koirakko, jotka alkoivat viimeksi kysellä pannasta ja Mana räyhäsi takaisin. Mutta tänään ne ymmärsivät olla hiljaa ja me pääsimme NIIN hienosti ohi. Mana ei vetänyt, ei tuijottanut toista koiraa eikä päästänyt inahdustakaan, vaan oli tiukassa kontaktissa muhun (ja köyteen). Jes. Erityisen hienoa tuo on siksi, että aiemmin pahimmat ohituspaikat olivat juuri lenkin alussa pihamme edessä. Kyllä meidän tyttö osaa.

Tai itse asiassa molemmat nuo osaavat. Nimittäin eilen oli toka päivä, jolloin ne eivät olleet tehneet mitään ikävää työpäivän aikana. Ei, vaikka sähkötkin olivat menneet jossain vaiheessa koko kadulta pois ja likat olivat joutuneet hengailemaan pimeässä. On ne vaan fiksuja.

Muumi oli eilen taas herkkispäällä, eli pyytämässä jatkuvasti rapsutuksia ja kiipeämässä syliin. Mana ei ymmärrä sellaisen päälle ollenkaan, joten onneksi meillä on tuo halijääkarhu. Sen ei tarvitse kuin katsoa ruskeilla mantelisilmillään, niin olen ihan sulaa vahaa.

Saattaapi olla, että sunnuntaina menen koirakouluun Manan kanssa vaihteeksi. Saadaan vähän räyhäämättömyystreeniä siinä. Harmi tosin, että on kurssin vika kerta. Pitää keksiä joku vastaava tilalle, niin neidit pääsevät säännöllisesti treenaamaan toisten koirien lähelle. Muumin kanssa koirakoulussa on aina helpompaa, sillä se ei juuri muista lajitovereistaan stressaa. Utelias toki on, muttei liian. Jaksan aina ihailla Muumin rauhallisuutta ja sitä, kuinka hyvin se käyttäytyy lähes tilanteessa kuin tilanteessa. Käskyjä tyttö ei vielä osaa kuin ihan perinteiset. Manan kanssa koirakoulut ovat aina vähän hermojaraastavia, sillä neiti pyrkii helposti möykkäämään. Mutta kun saan sen kontaktiin, se on kuin pieni sirkusmarakatti, joka osaa vaikka mitä. Siinä on kyllä kaksi aikamoista ääripäätä.