Normaalisti olisin nyt lenkillä Manan kanssa. Mutta sattuneesta syystä piti keksiä muuta tekemistä. Niinpä ostin kaupasta kasvonaamion, joka kovettuu kasvoille ja se repäistään sen jälkeen pois. Varoitin sulhoa etukäteen, koska arvelin, että olen naamio kasvoillani aika häijy ilmestys. Ja jep, niinhän siinä sitten kävi, että kun sulho näki mut naamio päässä, se repesi nauramaan ja sai munkin suupielet nykimään. No, eipä siinä muuten mitään, mutta se naamio oli kuin tiukka teippi naamassa ja kaikki ilmeily teki tuskaa. Ja toisen nauru kyllä tarttuu, kokeilkaa vaikka! Koska sulho ei kyennyt olemaan hihittelemättä, sen piti kadota mun hoitotuokion ajaksi yläkertaan. Siellä se on vielä nytkin, ei ilmeisesti uskalla tulla alas ;)

Siivosimme tänään talon kunnolla, ja ehkä oli jo aikakin putsata koirankarvat nurkista. Tykkään niistä Manassa, mutta lattioilla en niinkään. Pyyhin jopa nahkaiselta rahilta Manan kuraiset tassunjäljet, jotka se teki päivää ennen kuin lähti pentujentekoreissulleen. Siksi korostussana "jopa", että uhosin sulholle jättäväni ne siihen koko pentujentekoreissun ajaksi. Ajattelin, että siten tuntuisi kuin mussu olisi kotona, vaikka se onkin poissa syyskuun puoliväliin. Mutta todellisuudessa sehän oli vain kuraa kauniin rahin päällä, joten - jossain syvässä minussa asuva - siisteysintoilija päätti antaa rätin viuhua ja taikoi tassunjäljet pois.

Ajattelen Manaa jatkuvasti. Tänään tytöstä muistutti myös postilaatikkoon ilmestynyt agilityn syksyn harjoitusmaksu ja nojatuolin alta löytynyt nahkaluu. Voi kunpa Mana tulisi jo takaisin.