Mana lähtee siis tänään illalla pois. Pyysin sulhoa viemään Mana kasvattajalle, sillä mä en yksinkertaisesti pysty siihen. En kertakaikkiaan kykene ojentamaan hihnaa toiselle ihmiselle, saattamaan Manaa vieraaseen autoon ja seuraamaan, kuinka auto loittonee näköpiiristä yksi pystykorvainen suloisuus kyydissään. Hyvästelin Manan aamulla lähtiessäni töihin ja tänään kotiin palatessani se ei ole siellä enää vastassa. Ihan älyttömän surullista. Onneksi tuon kahden kuukauden jälkeen saan tytön taas takaisin ja sitten en joudu enää lähettämään sitä pois.

Täytyypä nyt sitten keksiä kesäksi kaikenlaisia rientoja ja menoja, jotta saan ajatukset pois pikkuisesta. Sulhon kanssa suunniteltiin ainakin retkeä Linnanmäelle, ehkä jossain kylpylässäkin voisi käydä... Lisäksi rempataan ulkoterassi ja kenties vintinrappusetkin - kumpaakaan kun ei voi tehdä jos on koira tallustelemassa. On meillä onneksi ne häätkin, joiden järjestelemisessä on vielä tekemistä. Käyn myös entistä useammin treenaamassa, joten ehkä itse pienenen ja kaikki se aika on pois surkuttelemisesta.

Lupasin myös sulholle, että yritän olla murehtimatta liikaa. Omastakin mielestäni kun ihmiset inhimillistävät koiriaan liikaa - tuskin Mana ikävöi meitä puoliakaan niin paljon kuin me sitä. Ei sillä ole reissullaan yhtään kurjaa, vaan uutta ja mielenkiintoista. Okei, ehkä se on aina välillä vähän ihmeissään, muttei se siellä mitenkään ikäväänsä ehdi itkeä. Siitä huolehtivat pikkuiset pennut ja kasvattajan meneväiset lapset.