On noi meidän hurtat kyllä toistensa vastakohdat. Siinä missä Muumi on rauhallinen (tosin vain sisällä), hellyydenkipeä ja todellinen halinalle, on Mana virtaisa sähköjänis, joka ei tykkää silittelystä tai läheisyydestä muuten paitsi kipeänä tai tosi väsyneenä. Muumi on lumenvalkoinen, Mana taas sysimusta. Muumi välttää parhaansa mukaan kaikenlaisia konflikteja, Mana sen sijaan pyrkii näyttämään omaa asemaansa mahdollisuuksien mukaan. Jokunen päivä sitten piti mennä tyttösten väliin pitkästä aikaa, kun Mana hermostui Muumin yrittäessä rynniä sen ohitse. Ei siinä tosin ollut paljoa rähinää kummempaa, mutten mä sellaistakaan salli meidän kotona.

Muumi ei myöskään viihdy pihalla noin tuntia pidempään, mutta Mana voisi viettää siellä vaikka koko päivän. Esimerkiksi eilen Isäntä oli ladossa punttia nostelemassa ja koirat olivat hänen kanssaan ulkona. Hetken kuluttua ulko-ovi aukesi ja sisälle ryntäsi harvinaisen leveästi hymyilevä Muumi. Se oli kuulemma alkanut jonottaa ulko-oven edessä ja näytti kyllästyneeltä Manan jatkuviin leikkiinkutsuihin. Se oli jaksanut touhuta aikansa, mutta sitten alkoi riittää, ja neiti tahtoi takaisin takkatulen lämpöön. Sitten se laukkasi tuhatta ja sataa mun viereen, tunki päänsä kainaloon ja katsoi anovasti mantelisilmillään. Ole siinä sitten rapsuttamatta. Kun leikkikaveri numero 1 tuli sisälle, Mana siirsi kaiken tarmonsa Isäntään, ja alkoi roudata kaiken maailman kepintynkiä siihen punttien viereen.

Mana ei ole lukenut sitä kirjaa, jossa sanottiin, että saksanpaimenkoirat ovat arvokkaan ja pidättyvän oloisia koiria. Mussun mielestä elämän sisältö on leikkiminen, leikkiin haastaminen, leikin odottaminen ja leikin kinuaminen. Niin ja ovat syöminen sekä metsälenkitkin ihan kivoja.