Mietin jatkuvasti, että maanantaina tuo suloisuus lähtee. Ehkä pahinta on se, ettei se ymmärrä, jos selittäisin. Ihmiselle sentään voisi sanoa, että "nähdään pian, käyt vain parin kuukauden reissulla". Koira ei sen sijaan ymmärrä miksi se yllättäen viedäänkin kokonaan toiseen perheeseen ja minne ihmeeseen sen lauma katosi. Mulla on huono omatunto asiasta, tosi syyllinen olo. Tunnelmia onneksi nostattaa ajatus siitä, että tuon parin kuukauden erossaolon jälkeen Manaa ei enää koskaan lähetetä minnekään muualle noin pitkäksi aikaa. Ja tosiaan onneksi kasvattajamme on vastuuntuntoinen ja asiansa osaava, joka välittää Manastakin aidosti. Olisi varmasti vähän eri tunnelma jättää koira jollekin sellaiselle, johon ei luottaisi.

Manan kanssa menee edelleen kovin hienosti, tosin koiria ei ole tullut nyt lähipäivinä lenkeillä vastaan ollenkaan. Mutta jo pelkästään hihnakäyttäytymisen ansiosta hymy on herkässä: Mana kulkee ihan vierellä ja hihna roikkuu löysänä välissämme. Lisäksi se hakee jatkuvasti kontaktia ja usein palkitsenkin sen siitä napsauttamalla kieltäni ja antamalla herkkunappulan samanaikaisesti. Ihan saan olla ylpeä otuksestamme, joka on mielestäni täydellinen koira ja paras mahdollinen ystävä.

Sulho on jo nyt varmaan kauhuissaan siitä, kuinka hän pärjää nuo kaksi kuukautta mun kanssa. Sen viikon erossaolon aikana itkin ensimmäiset neljä päivää kokoajan ja jonkun verran sen jälkeen. Lisäksi olin jatkuvasti huonolla tuulella ja muutenkin maailman ärsyttävin tyttöystävä. Nyt ajattelin keskittää kaiken tarmoni kuntoiluun ja häiden suunnitteluun, jotta saan siirrettyä ajatukset edes hetkeksi muualle. Mana kun ei tule yhtään nopeammin takaisin vaikka kuinka kiukuttelisin, itkisin ja olisin rasittava. Täytyypä pitää tuo mielessä.

Ja tässä on hän, joka on kaikesta temppuilustani huolimatta päättänyt ryhtyä aviomiehekseni elokuussa. Eikä mikään turha mies olekaan, tekee kotihommiakin suunnilleen tasavertaisesti mun kanssa.