Pesueemme kasvoi maaliskuussa, kun joukkoon liittyi aivan ihastuttava poika (53 cm ja 3,7 kg). Koirat ovat jo ilmeisen konkareita näissä vauva-asioissa, koska tulokas ei liiemmin ole niitä kiinnostanut. Tai no, ekat päivät vähän haisteltiin enempi, mutta nyt on kuin vauva olisi kuulunut remmiin aina.

Muumi koettelee edelleen aika usein, viimeksi tänään. Olin poissa pari tuntia, jonka aikana se oli käynyt hoitopöydällä nuohoamassa (luultavasti kuitenkin noin puolet koirasta eikä ihan koko hurtta), kiskonut kaikki tavarat alas ja kaatanut pyykkikorin sisälöineen lattialle. Onneksi olen näistä univeloistakin huolimatta sen verran fiksu, että olin lähtiessäni ymmärtänyt viedä vaipparoskiksen pois. Koska niitähän aarteita tuo hurtta oli käynyt pöydältä etsimässä. Joku ihme eritefetissi sillä, yök. Kun sen saisi hallintaan...

Koiraohitukset sujuvat ällistyttävän hyvin ja me pääsemme toisista koirakoista ohi kuten normaalit tyypit. Eli vain kävellään. Uskomatonta ;) Okei, joskus tulee takapakkia, mutta esim. eilen tuli viisi koirakkoa vastaan eikä yhdellekkään sanottu sanaakaan. Olin aikas ylpeä ja olen vieläkin. :) Kiva onnistua jossain.

Varoitus: nyt seuraa pissajuttuja! Nimittäin Muumillahan on joku ihme fiksaatio eritteisiin ja Ässän likaiset vaipat ovat jotakuinkin parasta, mitä se tietää. Niinpä olemme nostaneet Ässän vaipparoskiksen sen ulottumattomiin, tai niin luulin. Mutta jääkarhummepa oli eilen työpäivän aikana kurottanut ihan äärimmäisiin korkeuksiin ja saanut sen roskiksen jotenkin haalittua alas, silpunnut sen jälkeen äärimmäisellä hartaudella roskiksessa olleet parit vaipat ja levitellyt sitä hyytelöitynyttä pissaa pitkin yläkertaa. Oih ja voih sitä nautintoa, kun Isäntä saapui kotiin ja löysä tämän ihanaisen yllätyksen. Itseäni ei liiemmin ilahduttanut, mutta ei kyllä oikeastaan ketuttanutkaan, sillä mä tulin vasta myöhemmin kaupan kautta kotiin. Ja jos jotain positiivista, niin siellä ei ollut ainoatakaan kakkavaippaa :P

Manamus Maximus on ollut kovin hellyydenkipeä. Jotenkin suloista, että meidän sähköjänis tykkää tulla kainaloon rapsuteltavaksi. Muumillehan se on ominaista ja tietty söpöä sekin, mutta kun tuollainen oman tiensä kulkija, yksinäinen susi, tulee kaipaamaan rakkautta, niin ihan siinä sydän sulaa.

Viime sunnuntaina meidän ihana Ässä täytti 2 vuotta ja sitä juhlittiin lähisukulaisten ja muutaman ystävän kanssa. Mahtavasti meni kemut, koiratkin olivat vallan ihmisiksi ja keräsivät kehuja rauhallisuudesta. Työpäiviä mulla on jäljellä enää 10, oho, sitten saankin alkaa keskittymään loppuodotukseen ja tsemppaamaan itseni jotenkin lähestyvään "teurastukseen". Toivottavasti se menee niin hyvin, kuin synnytys nyt ylipäätään voi mennä.

Niin ja kiitos OL ja L-ML:lle kommentista :)

... nimittäin meillä laumanjohtajilla. Kirjoittelin viimeksi Muumin taipumuksesta hengailla luvatta sohvalla. Mun hommaama akumatto ei valitettavasti tehnyt tehtäväänsä, sillä tuo fiksu hurtta osaa siirtää sen pois. Sen sijaan Isäntä sai ihan huippuidean: laitamme siihen akumaton päälle pienen pyyhkeen, jossa on muutama tippa etikkaa. Eipä ole jääkarhumme kiivennyt sohvalle sen jälkeen (paitsi jos etikkapyyhe unohtuu tai etikka on ehtinyt haihtua liiaksi, eli en ole muistanut lisätä sitä). Tämä nyt on tällainen ikuisuustaistelu, mutta kyllä me se vielä voitetaan.

Molemmat koirat voivat tosi hyvin. Manan särkylääkkeet tehoavat ja se pärjää hienosti arjessa. Kävin tytön kanssa myös eläinlääkärissä, jossa tarkistettiin munuais- ja veriarvot. Olin vähän huolissani, josko voimakkaat särkylääkkeet olisivat tehneet jotain vaurioita niihin tai olisi muuta häikkää, mutta kunnossa olivat. Jee! Samalla reissulla tosin masennuin vähän lisää tästä saksanpaimenkoirien nykytilasta. Siellä oli pieni perhe, jonka alle 2-vuotias saku-uros oli lonkka- ja kyynäräkuvauksissa. Jutustelin heidän kanssaan ja sanoivat, että toivovat koirasta siitosurosta, kun on hienot sukujuuret ja loistava luonne. Mutta valitettavasti tulokset olivat varsin ankeat: pojalla olivat kyllä lonkat jokseenkin kunnossa (B:tä taisivat olla), mutta kyynärissä pitkälle edennyt nivelrikko. Ja se tosiaan oli vielä ihan junnu koko hurtta, alle kaksi vuotias! Todella surullista, että näin hieno rotu on pilattu jalostamalla se ihan kipeäksi. Mä niin pidän sakemannien toiminnanjanosta ja siitä tavasta, jolla Mana on aina valmis ihan kaikkeen. Toki se on haastava koira ollut ihan pennusta saakka ja edelleenkin turhan dominoiva toisia koiria kohtaan, MUTTA silti se on ihan älyttömän upea koira. Harmillista, ettei kroppa kestä, vaikka muuten meidän susihukka on täyttä kultaa.

Eipä sillä, olen mä Muumistakin kovin ylpeä (enimmäkseen). Esimerkiksi uutena vuotena se oli oikein esimerkillinen, makoili vaan tyytyväisenä. Ulkona kuulosti kuin oltais oltu jossain Sarajevossa, mutta sudet vaan ottivat chillisti. Muumi oli tosi paukkuherkkä vielä pari vuotta sitten, nyt ei ollut siitä merkkiäkään. Mahtavaa! Jouluna tyttö ei tosin osoittanut ihan parhaimpia puoliaan. Oltiin mun ja Isännän lapsuudenmaisemissa vierailulla ja jätettiin koirat mun vanhempien kotiin. Mun sisko oli siellä, eli eivät edes olleet kahdestaan. Niin eikö tuo kuitenkin ollut ahdistunut jostain ja mennyt kiipeämään KORKEALLE antiikkiselle työpöydälle, josta näkee ah niin näppärästi pihalle. Sitten se oli vielä tiputtanut jonkun ikivanhan tuhkakupin, jolla on ainakin mun porukoille runsaasti tunnearvoa. Harmittihan se vietävästi muakin. Onneksi kotioloissa tyttö vaikuttaa muultakin kuin pakkohoitopotilaalta eikä se aina kylässä tee tuollaisia järjettömyyksiä, tämä oli itse asiassa eka kerta.

Sitten vielä muitakin kuulumisia: meidän perhe kasvaa viimeistään vajaan kolmen kuukauden kuluttua yhdellä ihmislapsella. Olemme siitä kovin iloisia, vaikka tietysti oma jaksaminenkin vähän huolettaa. Ja saa onnitella: näin toista odottaessa jengi on suhtautunut koko asiaan ihmeen nihkeästi. Meille tämä uusikin tulokas on kuitenkin suuri, tärkeä ja äärimmäisen rakas ihme, joka täydentää tätä meidän kokoonpanoa entisestään. En voisi olla onnellisempi.

Hieman nyt jännittää kirjoittaa tänne, ettei noiden aiemmin raportoitujen tuhojen jälkeen ole tullut mitään vastaavaa, mut lälläslää taikausko, kirjoitinpa silti ;) Toivotaan parasta, että tilanne säilyy tällaisena.

Sen sijaan Muumilla on nyt taas yksi taipumus lisää, josta pitäisi päästä eroon. Tyttö on jostain syystä keksinyt, että on ihan OK hengailla sohvalla. Siis siitä huolimatta, ettei hurtilla ole ollut siihen sohvalle mitään asiaa koskaan. Eikä sekään laita tyttöä yhtään epäilemään, että kielletään aina sen ollessa sohvalla, ohjataan alas ja omalle patjalle. Aina se vaan menee sohvalle pienelle kerälle ja katselee sieltä viattomasti, että "aijaa, eiks tää ollutkaan ookoo?". Ollaan vähän Isännän kanssa juteltu, että josko joku lainaisi meille sellaista takavuosien joululahjahittiä, eli akumattoa. Sen päällä tyttö tuskin tykkäisi makoilla ja ehkä tulisi siihen tulokseen, että se oma patja on sittenkin parempi. (Tai mitä luultavammin vain vaihtaisi paikkaa johonkin eri kulmaan sohvassa tai pahimmassa tapauksessa taas ahdistuisi ja laittaisi talon remonttiin).

Manalla alkoi viime viikolla näkymään taas kivut, eli aristi selvästi lonkkia ja oli ihan raasu jotenkin. Aika kellontarkka tyttö, sillä oli taas aika antaa tytölle uusi särkylääkesatsi. Siitä en kyllä pääse mihinkään, että on ihan järisyttävän surullista tuo tytön kropan hajoaminen... Mana ei ole kuin vasta reilu 6-vuotias ja ihan elämänsä ehtoopuolella vissiin :'( Luonne sillä on edelleen kuin pikkupennulla ja se voisi leikkiä vaikka kellon ympäri.

Suurkiitos Sannalle ja tytöille ihanasta kommentista ja kanssakokemuksista!

Onkohan tämä blogi kirottu tai jotain. Jos mä erehdyn tänne kirjoittamaan, että a) koirat eivät ole tapelleet tai b) koirat eivät ole tehneet tuhojaan, niin heti samana tai viimeistään seuraavana päivänä alkaa tapahtua. Mun edellisen kirjoituksen jälkeen menin kotiin ja jo ulko-ovelta iski varsin tympäisevä haju nenään. Siellä oli ripuliläjät useammassa eri kohdassa (ja tietysti maton päällä sekä seinälistojen alla ja muissa vaikeasti puhdistettavissa paikoissa), lisäksi sälekaihdin oli kovin viehkeästi silputtu. Taisi olla meidän viides sälekaihdin, jonka Muumi on tuhonnut. Edellisestä kerrasta oli onneksi aikaa, että ollaan saatu hengähtää välissä.

Sitten mä vielä pahensin tilannetta olemalla pyhää raivoa täynnä enkä huomioinut kumpaakaan hurttaa ollenkaan. Ilmeisesti Muumi stressaantui siitä lisää, sillä kun luuli olevansa kotona kaksin Manan kanssa, aloitti ihan hillittömän itku-ulvonta-huuto-konsertin. Mana yhtyi siihen ulvomalla ja haukkumalla mukana.

Nyt ollaan paikkailtu tilannetta huomioimalla susia sopivassa suhteessa. Muumi ei vaikuta enää stressaantuneelta, mut mistäpä tuosta tietää. Kyllä taas vähän jännittää aina työpäivän jälkeen, että onko jotain hajotettu tai onko jossain schaise-läjiä. Aina pihaan kurvatessa tsekkaan ekana, että onko kaihdin vielä ehjä.

Sen kyllä sanon, että jos tuokin kaihdin tulee vielä tiensä päähän, niin me hankitaan tuohon rullaverho tai joku sivuverho tms. Me ei enää tueta sälekaihdinteollisuutta.

Tämä blogi on jäänyt vähän arjen jalkoihin. Tämä toi mulle valtavasti apua silloin, kun Muumi teki tuhojaan ja arki oli jotenkin aika pilvistä ja tahmeaa sen takia. Oli mahtavaa, että pääsi jonnekin purkautumaan (vaikka se välillä tarkoittikin sitä, että joku haukkui mut pystyyn). Tällä hetkellä kaikki on niin ihanan tasaista, ettei jotenkin ole oikein sanottavaa tai kerrottavaa. Elämä soljuu eteenpäin. Mutta hienoa, että olette taas kyselleet kuulumisia ja kannustaneet mua vähän päivittämään tilannetta.

Koirilla menee ihan superhyvin. Mana syö särkylääkkeitä, lisäksi vaihdoimme sen ruoan Hillsin j/d-ruokaan, joka on valmistettu erityisesti nivelrikkoisille koirille. Se maksaa jokseenkin järjettömän paljon, mutta päädyimme kuitenkin siihen: jos vaikka sillä voisi vähän helpottaa tytön oloa. Mana on kyllä jokseenkin samanlainen edelleen, makoilee paljon, ei kiipeä rappusia mielellään, tarvitsee apua autoon pääsemisessä... Toisaalta se tuo jatkuvasti häntä heiluen eteen leluja, kärkkyy actionia ja on kuin pikkupentu. Ei sitä välttämättä arvaisi niin kipeäksi, kuin tyttö onkaan. Itse pääsin vähän siitä alkujärkytyksestä eroon eikä nivelrikko tunnu enää kuolemantuomiolta. On se silti todella surullinen juttu, että reilu 6-vuotiaan koiran kroppa on kuin ikälopulla.

Muumi on oma häslä itsensä. Toisinaan Manalla menee siihen vähän hermot, kun Muumi on kuitenkin isompikokoinen ja saattaa tönäistä Manaa häslätessään. Muumin mielestä parasta koskaan ovat lenkkeily, rapsutukset ja kaikenlainen huomio. Itseä nyppii vähän välillä tytön taipumus nuoleskella aina ohi mennessään. Ensin tulee kieli, sitten vasta Muumi. Toisaalta se on tytön oma hassu erityispiirre, mitä lie miellyttämishalua tai muuta. Mun isä on välillä tytön kanssa vähän ongelmissa, sillä hän on ilmeisesti hieman allerginen Muumin syljelle ja tyttöhän on kokoajan lipomassa kielellä myös hänen kättään ;D

Olen tässä sulatellut Manan nivelrikkoa monenmonta päivää ja alkanut hiljalleen hyväksyä sen. Tosin tämä on kyllä mun ensimmäinen ja viimeinen sakemanni, sillä moinen tyyppivika on ihan karsea ja erittäin yleinen. Tiedä sitten, onko mitään tervettä koirarotua olemassakaan. Tuntuu kuitenkin pahalta, että meidän omistajien ja harrastajien takia rotua jalostetaan aivan väärin ja juuri jalostustyön takia saksanpaimenkoirilla nivelrikko on niin järjettömän yleinen.

Mana sai nyt sitten ensimmäisen satsin sitä tehokasta kipulääkettä noin viikko sitten. En ole huomannut tytössä juurikaan mitään eroa, paitsi että nousee ehkä makuulta himpun verran nopeammin ylös. Lenkeilä laahaa perässä tuttuun tapaan, paitsi jos on jotain superkiinnostavaa edessä. Seuraavat kaksi kerralla otettavaa lääkettä odotavat kaapissa, minkä jälkeen käyn hommaamassa apteekista lisää. Maanantaina on vuorossa puolestaan tikkien poisto ja samalla ajattelin ostaa jotain nivelrikkoluontaistuotetta. Lääkäri oli kyllä vähän sillä kannalla, että tuo rikko on jo niin paha, että tuskin toimivat. Mutta eipä niistä tosiaan haittaakaan ole, joten antaa mennä.

Suurkiitos Sannalle ja tytöille lohduttavista sanoista!

Tänään Muumi oli ollut todella, todella, TODELLA ärsyttävä nulikka. Nimittäin oltiin koko perhe poissa kotoa ja tuo jästipää oli jostain syystä saanut päähänsä mennä hakemaan keskeltä keittiön pöytää KOKONAISEN lohipiirakan. Siinä sivussa lattialle oli päätynyt myös iso kannullinen vettä, joka lainehti ihanasti laminaateilla mun tullessa kotiin. Samoin kyytiä oli saanut yksi iso lasi (säpäleinä tietty pitkin keittiötä), keittiön pöydällä ollut juuri korkattu suklaakakku sekä mun rakas Ipod. Suklaakakkua ei ollut onneksi syönyt, sillä sehän olisi ollut varmaan hengenvaarallista. Ipod meni rikki, ilmeisesti kastui eikä enää käynnisty. Jos jostain olen tyytyväinen, niin siitä, että älysin ottaa tuon lohipiirakan lähtiessä pois hellan päältä. Muuten olisi voinut olla vastassa vain käryävät rauniot. Toinen ilon aihe oli anoppi ja appi, jotka katsoivat tytärtä mun siivotessa Muumin kolttosia.

Niin ja mistä mä tiedän, että se oli juuri Muumi? Noh, tyttöä on KOVASTI janottanut tänään eikä se ollut norkoamassa ruokaa päivällä. Mana sen sijaan istui heti ruoka-aikaan kipponsa vieressä ja katsoi anovasti. Sitten se söi ahnaasti oman annoksensa.

Voi Muumi, minkä teit.

Kävin tänään Manan kanssa eläinlääkärissä toteamassa yhden pahimmista peloistani toteen. Tytöllä on pahaksi edennyt nivelrikko eikä enää ole tehtävissä kuin olon helpottaminen särkylääkkeillä. Manalle määrättiin sellaista pitkäkestoista särkylääkettä, jota otetaan parin viikon välein koko loppuelämän ajan. Lisäksi pitää välttää kaikkea repivää liikuntaa, eli mm. luopua vauhdikkaista noutoleikeistä tai juoksupyrähdyksistä. On kyllä ihan kädetön ja lohduton olo. On tuo hurtta vaan niin äärimmäisen rakas.

Samalla kyljestä poistettiin yksi patti. Onneksi edes se osoittautui vaarattomaksi: oli vain tulehtunut talirauhanen. Sentään jotain myönteistä tässä päivässä.

Mulla ei ole mitään kokemusta nivelrikkoa potevista koirista, niiden tulevaisuudesta, loppuelämästä. Katselin tässä vähän googlesta, mutta jos jollain on omakohtaisia kokemuksia tai tiedätte jotain enemmän, niin kertokaa ihmeessä.

Minä menen tästä niistämään.

Kun Suomessa on helle, niin me lähdemme viilentymään Espanjaan. Tulimme toissapäivänä sieltä kotiin ja palo olisi jo mennä takaisin ;) Tosin en raaskisi kyllä olla koirista erossa ja onhan tuo aika kallistakin lystiä, etten sanoisi.

Koirat olivat hoidossa Pia's Dreamdogsissa Piikkiössä nyt toista kertaa. Voin suositella lämpimästi.

Eilen petoset joutuivat pesulle, kun on tullut sitä vähän pantattua vahingossa ja olivat vähintäänkin öljyisen tuntuisia. Nyt on ihan shampoontuoksuiset puudelit meillä, mahtia! Mana oli ihan tyytyväinen pesuun, paitsi ei olisi malttanut olla paikoillaan. Muumi sen sijaan inhosi jokaista hetkeä, oli ihan korvat luimussa. Se ei tykkää vedestä nimittäin yhtään. Normaalisti pesen koirat suihkukaapissa, mutta nyt niiltä lähtee ihan törkeästi karvaa. Jos nuo erehtyisi pesemään sisätiloissa, pitäisi varmaan tilata putkimies paikalle...

Otsikko viittaa tapaani viitata koiriimme leikkimielisesti petoina tai susina. Tästä tavasta pitäisi päästä eroon ainakin vähän tuntemattomampien seurassa, etteivät nyt ihan turhaan ahdistu. Ovathan nuo äänekkäitä ja vahtivat kotia tiiviisti, mutta silti. :) Eilen meillä kävi kunnan virkamies tsekkaamassa remontoidessa tehdyt putkityöt ja hänellekin huikasin hilpeästi, että "laitoin sudet yläkertaan, tuu vaan peremmälle". Oli herralla aika helpottunut ilme, varmaan luuli, että olisi muuten tullut syödyksi kokonaan.

Viettäkäätten omanlaisenne juhannus ja pitäkää hauskaa! Itse koitan tästä kohtapuoliin saada grilliä lämpenemään ja tähtään siihen, että illan vieräille puhun ihan vain koirista tai sitten Manasta ja Muumista.

Itse jäin kyllä vähän kaipaamaan yltiömäistä kuumuutta, mutta koirat tuntuvat viihtyvän paremmin vähän matalemmissa lämpötiloissa. Tosin ymmärtäähän sen: molemmilla kun on tuuheat turkit ja Manalla vieläpä tumma.

Kävin eilen köörin kanssa lenkillä jalkapallokentän maastoissa. Tekee meinaan hyvää Manalle, joka on todellinen pallohullu. Oli pieniä vaikeuksia saada pidettyä tytön mielenkiinto mussa, mutta onnistuin kyllä yllättävän hvyin. Silti näki ihan selvästi, että tyttö veti heti kierroksille ja kävi todellista kamppailua pallonhimonsa kanssa. Jos meille vielä joskus tulee pentu, niin voin sanoa, että sen kanssa ei leikitä palloilla edes puoliksi niin paljon kuin Manan kanssa tehtiin.

Eilen myös joku mies kysyi Muumista, että "onko se pentu, kun koulutat sitä?". :D :D :D Muumi nimittäin pyrki eilen vetämään ja treenasin tytön kanssa sitä, että matka jatkuu vain remmin ollessa löysä. Melkein pentu, vasta 6-vuotias. :)

Ihanan lämmintä, paitsi jos Manalta kysyy. Tyttö ei tykkää kuumuudesta yhtään ja on ihan läkähdyksissä lenkeillä. Siksipä raahaan aina mukana vettä itseni ja tyttären lisäksi myös koirille. Tuolla sitten vähän väliä pysähdytään litkimään. Muumista ei näe yhtään, mitä mieltä se on lämpöaallosta. Tyttö vaan painaa varmalla tahdilla eteenpäin eikä edes läähätä yhtään sen enempää kuin talvisin (tosin Muumi läähättää jatkuvasti, hehe).

Kesässä on kyllä yksi huono puoli: irtokoirat. Tässä kuussa olemme joutuneet kärsimään kotitien asukkaiden huomaamattomuudesta, kun ensin naapurin koira juoksi peräti kahtena eri lenkkikertana tielle ja eilen tien päässä asuvan tyypin koira + hänen kaverinsa koira tekivät saman. Ei kovinkaan kiva juttu. Nykyään kun mulla on vielä lastenvaunut mukana, niin saa ihan tosissaan pelätä, että ne kaatuvat tai käy jotain muuta haaveria. Ihmiset ovat kyllä ärsyttävän ajattelemattomia ja typeriä, kun pitävät tottelemattomia koiriaan vapaana taajamassa. Huoh.

Alkoikohan tuota meidän jääkarhua ahdistaa matsin jälkeen, vai mistä nyt tuulee, kun se on alkanut kiipeämään meidän sohvalle? Tyttö kyllä tietää, ettei sinne ole asiaa, mutta menee silti. Ongelma alkoi tyttöjen pienen tappelun jälkeen. Silloin aikoinaan, kun tuo tuhosi muutenkin kotia, oleskeli hän myös sohvalla meidän ollessa poissa. Sen jälkeen meni pitkään, ettei käynyt lähelläkään. Ja nyt taas. Huoh. On meinaan kohta entinen nahkasohva, kun kynnet raapivat sitä. Aluksi laitoimme yöksi ja kotoa poistuessamme sohvan eteen esteitä siten, ettei tyttö päässyt sinne. Noh, sitten hän keksi, että sivustakin pääsee käsinojan yli. Nyt olemme palanneet taas muutaman vuoden takaiseen tilanteeseen, kun olemme nostaneet sohvat pystyyn. Pidetään hetki näin ja lasketaan sitten taas alas, kun likkaa ei enää tuo kiinnosta. Toivotaan, että menee ohi eikä tarvitse keksiä vielä jotain uusia keinoja. Pölöä tässä on se, että tulee itselle niskat kipeäksi, kun katselee TV:tä lattialta. Mut joo, pakko kestää.

Kiitos Hennille kommentistasi ja kiva, että olet ollut aktiivilukijana jo noin pitkään. Olemme itse noita samoja juttuja miettineet Manaa koskien, tai lähinnä pelänneet nivelrikkoa tai muuta vaivaa. Onneksi enimmäkseen vaikuttaa voivan tosi hyvin. Syötettiin tytölle joitain viikkoja niitä "nivelluitakin", joiden pitäisi parantaa jotenkin nivelten hyvinvointia tms. En huomannut vaikutusta, mutta kyllähän tuo niistä tykkäsi. Karkkia koiralle nääs.

Mussa ei ole hippuakaan taikauskoa. Sen olen kuitenkin huomannut, että jos kirjoitan tänne, etteivät koirat ole ottaneet yhteen, sitten tapahtuu. Näin myös eilen. Perskules sentään. Tulin Ässän kanssa kotiin ja ennen kuin ehdin edes avata eteisen ovea, hyökkäsi Mana Muumin päälle. Mä en voinut alkaa niitä repimään toisistaan irti, kun mulla oli tyttö sylissä enkä taatusti vie lasta tappelevien koirien lähelle. Sanomattakin on kai selvää, etteivät kiellot toimineet (paitsi Ässään, joka alkoi itkeä koko tilannetta). Onneksi Muumi pääsi karkaamaan mun avaamasta ovesta pihalle ja mä sain jalalla estettyä Manan menemisen perään. En tiedä, olivatko ihan tosissaan, koska kummastakaan en ole löytänyt osumia. Mut kyllä ketutti koko juttu. Ja ketuttaa edelleen, jos ihan tarkkoja ollaan.

Kaikki on muuten mitä mainioimmin, paitsi olemme vähän ihmeissämme Manan takia. Tyttö kun nousee nykyään aika vaivalloisen näköisesti patjaltaan, rappusia kiipeää hitaammin (lähinnä välttelee niitä, mutta jos on mentävä, menee hissukseen), lenkillä laahustaa perässä... Pelkään, että tytöllä on lonkissa tai takajaloissa tai jossain jotain häikkää. Myönteistä on kyllä se, että kun näkyy orava tai joku muu kiinnostava "välipala", likka on ihan ennallaan eikä vaikuta yhtään vanhalta tai kipeältä. Lenkeillä tulee väkisinkin mieleen, että voihan se olla vain tylsistymistäkin. Nimittäin jos mulla on herkkuja kädessä, murunen on ihan menossa mukana. Leikkii ja syö normaalisti, samoin kuin vahtii pihaa ja keksii pieniä kepposia ulkona.

Se koirien sterilointi oli ihan mahtava päätös. Se on helpottanut meidän elämää merkittävästi ja rauhoittanut hurttien keskinäisiä välejä valtavasti. Leikkauksesta on nyt kohta vuosi aikaa (ei ihan, mutta lähestulkoon) eikä ole tullut yhtään tappelua tässä ajassa. Pari kertaa Mana on ärähtänyt Muumin tönäistessä tms, mutta pieni ärähdys on miljoona kertaa kivempi asia kuin kunnon koiramatsi.

Koirat suhtautuvat lapseen äärimmäisen hyvin. Muumi on aivan mielettömän upea perhekoira: kuin tehty lapsiperheeseen. Sillä ja Ässällä on ollut lukuisia söpöstelyhetkiä, kun makaavat vierekkäin ja Ässä silittelee turkkia. Mana on tottunut Ässään tosi hyvin, vaikka edelleen kyllä häipyy herkästi paikalta toisen tullessa. Ulkona joudutaan aika paljon kieltämään Manaa, kun se innostuu liikaa Ässän heittelemistä pikkukivistä tai kepeistä. Muumi makoilee aina rauhallisena ja tarkkailee tilannetta.

Jos Ässälle järjestyy hoitopaikka, työt kutsuvat mua elokuussa. Ilmassa on haikeutta, mutta varmaankin totumme kaikki ajan kanssa. Alku tulee tuskin olemaan järin helppo, itken varmaan silmät päästäni ensimmäiset hoitoonviemiskerrat. Koitan käyttäytyä Ässän lähellä, mutta sitten autossa saattaa vierähtää tippa jos toinenkin.

Tytär, vuosi ja 2 kk, toi tänään mulle syliin ensin takkinsa, sitten housut, hanskat ja pipon. Kun pyysin kenkiä, nekin hän kävi jostain hakemassa. Jotenka ei muuta kuin ulkovaatteita päälle ja pihalle, vaikka aikomus oli lähteä lenkille vähän myöhemmin. Hurtathan siinä vallan innostuivat ja itsekin olin ihan fiiliksissä, kun oli jotenkin niin nätti ilmakin ja kaikkea. Noh, päästiin tuohon meidän portille asti, kun tuo Räyhäämys Maksimuksemme (Mana) nosti päätään ja päätti möykätä ohikulkevalle koirakolle ihan kunnon volyymilla. Mua alkoi kiukuttaa niin paljon, että käänsin vaunut toiseen suuntaan. Jos olisin siinä kiukun tilassa lähtenyt lenkille, olisi se mitä luultavammin mennyt täysin penkin alle. Koirahan vaistoaa remmin toisessa päässä olevan mielentilat aika hienosti ja jos kihisee kiukusta jo alkumetreillä, ei se voi tietää hyvää. Onneksi Isäntä pelasti tilanteen ja lähti ulkoilemaan pesueen kanssa tultuaan töistä. Ihan hieman mua on alkanut kypsyttämään hurttien lenkkeilytys, kun se on viime aikoina kaatunut aikalailla pelkästään mun niskaan. Tosin eipä siinä mitään sinänsä, kun yleensä käyttäytyvät hienosti. Tällaisina päivinä vaan koko homma tuntuu niin kypsältä: räyhäämistä en nimittäin siedä ollenkaan. Onneksi siitä ollaan päästy lähes täysin eroon, mitä nyt yllättävissä tilanteissa saattavat kyllä edelleen möykätä herkästi.

Muumista on kuoriutunut näin kurakeleillä dalmatialainen, kun ei tuo tökötti lähde siitä edes suihkussa! Kura muistuttaa koostumukseltaan tervattua liisteriä ja valkoinen turkki imaisee sitä oikein kunnolla aina. Viimeksi lenkille laitoinkin hurtille kurapuvut, mutta aiemmin en ole muistanut. Saas nähdä, tuleeko tytöstä valkoinen lähiaikoina. Ehkä pitää odottaa seuraavaa karvanlähtöaikaa ;) Manasta ei onneksi mustat täplät näy. Kohta tosin voi alkaa näkyäkin: "esikoisemme" kun on alkanut harmaantua! Näyttää jo ihan vanhalta rouvalta, vaikka käytös on toisinaan kuin alle vuoden ikäisellä pennulla.

Heidille mojova kiitos kommentista, tattista vaan! Mahtavaa, että löysit tänne ja vielä jätit puumerkinkin. Kiva kuulla, että meidän perheen tapahtumat kiinnostaa :)

Lieneekö jotain vaikutusta näillä järjettömillä pakkasilla ja niiden vaikutuksella lenkkeihin, niin nyt on kyllä jompikumpi noista meidän sankarittarista keksinyt todella ÄLLÖTTÄVÄN harrastuksen... Nimittäin kun olin eilen tyttären kanssa pois kotoa, oli toinen (uskoakseni Muumi, jolla on ollut tapana ennenkin vähän touhuta omatoimisesti) mennyt yläkertaan ja levittänyt Ässän kestovaippapyykkikorin sisällön ympäri kämppää. Jos se ei ole vielä tarpeeksi inhottavaa, niin hurtta oli jatkanut ja repinyt hyllyltä alas vaipparoskiksen, syönyt sieltä löytyneet aarteet ja sitten vielä silpunnut löytämänsä kuivaliinat ja pissassa uitetun yökertavaipan. Jiihaa. Meitsi oli suorastaan pakahtua nautinnosta, kun sain siivota noita jälkiä yliaktiivinen taapero kainalossa. Ja juu, ei auttanut laskea häntä maahan ennen siivousurakan saamista päätökseen, tai olisi mennyt vaippatavaraa jonkun toisenkin kuin koiran vatsaan. Tarvitsee ilmeisesti sulkea rappusten vauvaportti meidän lähtiessä pois, niin ehkä saavat vaipat olla rauhassa yläkerrassa. Tosin Muumi on aina ollut todellinen Houdini, sehän pääsee mistä ja milloin vaan halutessaan läpi. Nyt tyttö ei tosin taida tehdä tätä ahdistuksesta vaan ihan puhtaasta tekemisenpuutteesta tai turhautumisesta. Silloin meille muuttaessaanhan tuo askarteli kaikenmoista, mutta eri syistä siis.

Kiitos myös ihanat kommenteista, oli kyllä kiva avata tänään sähköposti ja nähdä ne siellä odottamassa. Tattista vaan! :) Sanna, en ole koskaan huomannut seurata Muumin kirsun värimuutoksia, mutta välillä se on kyllä vaaleampi ja joskus vähän tummempi. Silti sieltä aina paistaa tuollainen possunpinkki läpi :) Osmo, kamerahan ei tietty voi olla vinossa, kun se oli tällaisen mestarikuvaajan käsissä :P Tai sitten se oli vaan taiteilijan vapaus.

Meille ei juuri nyt kuulu sen kummempaa kuin ulkoilua ja oleskelua, jotenka antakoot kuvien puhua puolestaan. Mitäs tykkäätte?

Kun mittari näyttää -30, jäävät tämän perheen ulkoilut aika vähille. Tiedä sitten, jos olisi jotain kokotoppapukuja koirillekin, niin voisi harkita. Muumi alkaa hyppiä kolmella tassulla jo kotitien päässä, Mana yleensä yrittää kiskoa meitä eteenpäin apinan (tai tässä tapauksessa saksanpaimenkoiran) raivolla. Ei millään malttaisi kulkea nätisti, kun on niin hemmetin kylmä. Saatiin myös koko porukka Manaa lukuunottamatta jonkinsortin mahatauti, ekaks aloitti Ässä, sen jälkeen Muumi ja lopulta mä ja Isäntä tyhjennettiin vatsan sisältöä kaaressa. Nättiä, eikös? Onneksi Isäntä huomasi Muumin laattaamisen ennen tuotosta ja ehti päästää murusen ulos. Onneksi ei asuta kerrostalossa, eivät ehkä katsoisi moista käytöstä lämmöllä. ;)

Olen kyllä hurjan tyytyväinen edelleen päätökseemme leikkauttaa koirat. Se on tehnyt vain pelkästään hyvää meidän hurtille. Edes turkit eivät menneet piloille, vaikka siitäkin varoiteltiin. Tosin nämä kun eivät ole mitään näyttelykoiria, niin eipä sillä niin väliä. Mutta onhan se mukavaa, että turkit ovat pehmoiset ja ihanat. Muumin karva on paikoitellen kuin pennulla edelleen. Mana on vähän karkeampikarvainen ollut aina, nyt pakkasten tultua karvankasvu on ihan räjähtänyt käsiin ja likalla on kunnon "pumpulit" mm. reisissä ja tassuissa.

Vielä kun keksisi jonkun keinon Manan vartiovietin hallitsemiseen, niin ois ihanaa. Nimittäin Mana päivystää ulkona ohikulkijoita ja räyhää, tosin pääasiassa vain koirien ulkoiluttajille. Siksipä ei heitä oikein pitkiä aikoja pidetä pihalla kahdestaan, kun ei itse pääse taaperon kanssa nopeasti sinne komentamaan. Muumi räyhää yleensä vain portista sisään tulevia, vaikka olisivat tuttujakin ;) Hetken siinä möykättyään tajuaa, että "aijoo, mähän tunnen nää tyypit".

Olen kyllä melkein ylpeä siitä duunista, mitä olen tehnyt hurttien kanssa vieraiden vastaanottamisen suhteen sisällä. Nimittäin ennen nuo räyhäsivät, sähläsivät jaloissa, meinasivat kaataa kaikki vieraat yms. Eli ihan hirveä hirmumyrsky joka kerta. Olen tässä noin kuukauden päivät treenannut koirien kanssa siten, että istuvat vastaanottamassa vieraat. Ajattelin aloittaessani, että se on ihan mahdoton homma opettaa, mutta ihmeen hyvin tuntuu oppi menneen perille. Jopa Ässän 1-vuotiskemuissa olivat ihan häikäisevän nätisti, eikä vieraaksi saapunut lievästi koirapelkoinen tyttökään ollut moksiskaan. Mun siskosta tykkäävät niin hurjasti, että Mana ei hänen tullessaan oikein malttaisi istua vaan saattaa mennä esim. makaamaan ja vinkukiljuu siellä. Uskon, että tuostakin päästään vielä tulevaisuudessa. Tosin mun sisko asuu tuolla maailmalla ja häntä näkee sen verran harvoin, ettei treeniä tule kovin usein. Mut jokusen kerran vuodessa kuitenkin.

Loppuun vielä kynsienleikkauskuva ennen huippupakkasia.

En tiedä, mitä meidän paukkuaroille koirille on tapahtunut, mutta hyvä niin! Nimittäin kumpikin hurtista otti uudenvuoden paukut harvinaisen lungisti. Ei nyt ehkä ihan yhtä rennosti makoillen kuin kuvissa alla, mutta jotain sen kaltaista kuitenkin.

Aattona olimme koko pesue ystäviemme luona Turun keskustassa. Mana katseli välillä ikkunasta paukkuja, Muumi ei ollut niistä yhtään kiinnostunut. Kotiin kyllä suuntasimme jo alkuillasta Ässän nukkumaanmenoaikaan, eli ihan järjetöntä paukkushowta ei tarvinnut kokea. Vuoden vaihtuessa Mana möykkäsi ainoastaan kerran raketeille: taisi kuulostaa kiinni paukahtaneelta auton ovelta. Muuten muruset lähinnä vain makoilivat tuttuun tapaansa. Hämmentävää, mutta hyvällä tavalla. Eipä siitä niin kauaa ole, kun Muumi sai ihan hillittömän ahdistuskohtauksen raketeista ja ajattelin, että meidän on jatkossa paettava vaihtuvaa vuotta jonnekin erämökkiin.

Kiitos Osmolle ja Leenalle kommentista! On siitä Tessan huonokuuloisuudesta siis jotain hyötyäkin, kun ei liiemmin raketeista piitannut. :)