Tämä vuosi on ollut ihan kamala eikä siitä pääse mihinkään. Toki hyviäkin juttuja on mahtunut sekaan, onneksi. :) Syksyllä tosin meidän tiskikoneen poistoletku irtosi ja vettä pääsi keittiön lattialle. Olin onneksi kotona ja pääsin heti väliin, mutta ehti sitä vettä kuitenkin suihkuta niin paljon, että tuli täysi lattiaremontti siitä sitten. Tai onneksi ei tarvittu kuivureita, mutta elettiin me silti useampi viikko täyden sekasotkun keskellä ja parisen viikkoa ilman keittiötä ollenkaan. Aikamoinen seikkailu näin lapsiperheessä. Edelleen tavaroita on pitkin poikin, koska päätimme nyt sitten tässä samassa rytäkässä uusia keittiön muutenkin. Se saapuu vasta ensi kuussa, mutta mulla ei ole energiaa siirrellä näitä tavaroita edestakaisin. Joten telkkarin takana on juomalaseja ja kirjahyllyssä kulhoja ja hopealusikoita. Näillä mennään :)

Aivan mahtavat appivanhemmat ojensivat auttavan kätensä ja ottivat Muumin hoitoon pahimman hässäkän ajaksi. Nimittäin oli aika tärkeää, ettei tyttö tepastellut tuolla keittiössä kuivuvien lattialaastien päällä tai muutenkaan sooloillut jotain omiaan työkoneiden keskellä. Olen tästä ikuisesti kiitollinen heille. Eikä tarvinnut edes olla tytöstä huolissaan, kun tiesi sen olevan mainiossa hoitopaikassa. Enemmän mä olin välillä siitä huolissaan, kuinka hoitajat jaksavat, kun Muumia ei oikein uskalla jättää yhtään yksin. Kotona kyllä uskalletaan, kun täällä se on tottunut olemaan ja yleensä hajottaa vain jotain tavaroita. Mutta mistä sitä tietää, miten se reagoi paikassa, missä ei ole päivittäin tottunut olemaan. Anoppilassakin oli jonkun leipäpussin onnistunut jossain välissä hakemaan pöydältä ja syömään, mutta ilmeisesti mitään sen isompaa ei ollut saanut aikaiseksi. Nyt jääkarhumme on jo kotona, juuri nyt se nukkuu mun jalkojen juuressa.

Me pistettiin äsken kuusi pystyyn, niin saadaan sitten nauttia siitä vähän aikaa pidempään. Nätti tuli!

Facebookista olen huomannut, että tänään vietetään eläintenpäivää. Joten toivotan mitä mukavinta sellaista kaikille karvakkaille ja vähemmän karvaisille.

Meille kuuluu hyvää. Muumi on edelleen tosi mainio perheenjäsen, ei pidä itsestään meteliä ja on aina valmis kaikenlaiseen. Tai no, veteenhän se ei tule, mutta muuten. Tuhoja se on toisinaan tehnyt edelleen. Ei onneksi mitään järisyttävän isoa tai rakenteisiin puuttuvaa, viime viikolla se rikkoi tehosekoittimen kannun ja tällä viikolla tehosekoitin oli kiskottu lattialle. Veikkaan sitä vahingoksi, koska tehosekoitin oli puhdas. Varmaan Muumi oli nuohonnut pöydällä olevia asioita ja tiputtanut sen sitten siinä tohinassa.

Manaa on järisyttävän kova ikävä, mutta on sen poissaoloon jo jotenkin tottunut. Kyynel tulee silmään aika usein sitä miettiessä, mutta toisaalta siitä pystyy jo puhumaan itkemättä. Elämä jatkuu. Jotenkin musta tuntuu, että uuteen saksanpaimenkoiraan en ole koskaan valmis, koska Mana oli meidän perheen sakemanni ja nyt se on mennyt. Toisaalta, en kyllä taida olla mihinkään uuteen koiraan valmis varmaan koskaan. Tai ainakaan pitkään aikaan. Jotenkin ei riitä energia kunnon koulutustyöhön. Joten Muumi olkoot meidän karva-ainokainen.

Etukäteen jännitti Muumin pärjääminen kotona. Isäntä oli hänen kanssaan Suomessa, mutta hänellä kun on noita velvollisuuksiakin, eli duunissakin piti käydä. Mutta Muumipa yllätti positiivisesti. Se oli pärjännyt todella hienosti. Tuhoja ei oltu tehty oikeastaan yhtään, tosin oli se pöydillä nuohonnut. Muun muassa muropaketti oli heitetty pariinkin otteeseen lattialle ja pakkausta oli vähän järsitty.

Mainio appiukko tosin päivysti Muumivalmiudessa, eli Isäntä olisi voinut sen viedä hänen kaitsettavakseen, jos olisi alkanut paikat tuhoontua kunnolla.

Hieno juttu kyllä. Itse olen palaamassa töihin mahdollisesti tammikuussa 2014. Se tietää suurta muutosta Muumille, kun se joutuu olemaan enemmän yksin. Mutta ehkä se pärjää.

Muumi on kyllä käsittämättömän helppo koira (kunhan sen vaan ottaa mukaan). Tuolla kyläreissullakin se makoili ja tuli välillä rapsutettavaksi, muuten ei pitänyt itsestään mitään meteliä. Menossa oli mukana myös puolen vuoden ikäinen mäyräkoiraihanuus, joka oli hyyyyyyyvin kiinnostunut meidän jääkarhusta. Muumi oli käsittämättömän rauhallinen ja kärsivällinen, vaikka toinen yritti kokoajan pusutella ja hyppiä naamalle muutenkin. Meno kyllä rauhoittui siitä vierailun edetessä, mikä varmaan liittyi pitkälti just Muumin rauhallisuuteen.

On se vaan ihmeellisen ihana koira.

Jos se oli meidän avain onneen, niin ilomielin kiikutan taas lähiaikoina apteekkiin melkein 30 euroa.

Eilen kävin pelaamassa ja nappasin Muumin messiin. Tyttö sai kyllä ällistyttävän paljon kehuja, jengi oli ilmeisen vaikuttunut sen rauhallisuudesta ja kuuliaisuudesta. Siinä likka katseli vapaana meidän touhuja, välillä jopa nukkui. Jos mä lähdin hakemaan jonnekin kauemmas karannutta palloa, pomppasi se heti pystyyn ja lähti perään. Selkeästi oli vähän huolissaan, että jotenkin katoan ja jätän sen sinne.

Se on kyllä hienoa, ettei Muumi välitä palloista yhtään. Joskus mun mielestä on vähän surullista, ettei se ymmärrä lelujen päälle. Mutta on siinä näköjään myös puolensa.

Manan ikävä ei tunnu lievittyvän. Tai ehkä se lievittyy, mutta yllättää edelleen voimakkuudellaan. Esimerkiksi viime viikonloppuna kävin mun ystävän kanssa Päivä Tukholmassa -risteilyllä ja Viking Gracella esiintyi Laura Närhi. Hän lauloi kesken keikkaansa sen Mä annan sut pois -kappaleen. Siitä tulee aina Mana mieleen, sillä samaistuin niihin sanoihin jo silloin, kun Manan tuomio tuli. Tippahan siinä tuli linssiin, mutta piti koota itsensä nopeasti, ettei meno mene ihan kummalliseksi keskellä öistä tanssilattiaa.

Tyttöhän inhoaa vettä järisyttävän paljon. Silti se hyppäsi veneeseen melkoisella rohkeudella ja loppumatkasta loikoili potskin pohjalla.

Rakas Mana lepää nyt omalla pihalla, jonne hautasimme sen. Kaivoimme maahan kuopan, jonka keskelle ripottelin tuhkat ympyrän muotoon. Vasemmalle puolelle laitoin Manan rakkaimman lelun ja oikealle puolelle siltä jääneen luun mallisen lelun. Päälle istutimme omenapuun. Sen laji on osuvasti Huvitus: Manakin oli sellainen ikipentu ihan loppuun saakka, aina huvittelemassa ja pitämässä hauskaa.

Jotenkin mua lämmittää ajatus, että kun tuo puu kasvaa ja kasvattaa juuria, ne juuret kiertyvät sen lelujen ympärille. Mana jatkaa jossain muodossa elämäänsä ja on paikka, missä voin käydä sitä muistelemassa.

Toisaalta, Manaa tulee muisteltua ihan kaikkialla. Se on kaikkialla. Erityisesti lenkeillä se tulee mieleen. Juuri eilen katselin kuusessa roikkuvaa käpyä ja tuli mieleen, että sen olisi voinut heittää Manalle.

Ikävä puristaa edelleen välillä isosti. Joskus tuntuu, kuin rintakehän ympärillä olisi metallinen vanne, joka ei anna yhtään periksi. Ei saa henkeä kunnolla. Onneksi ne hetket menevät ohi. Kai se ikävä vain kuuluu elämään, kun yksi tärkeä on joukosta poissa. Kliseisesti: ehkä ikävä ei lähde pois, mutta sen kanssa oppii elämään.

Ilman Muumia talo tuntuisi kovin tyhjältä. Onneksi meillä on se. Vaikka täytyy myöntää, että kyllä Muumin viime aikaiset touhut ovat välillä kiristäneet ihan kunnolla. Tyttö oli todella hienosti jonkin aikaa meidän Kreikan-reissun jälkeen, mutta sittemmin alkoi tapahtua. Välillä tuhoa on ollut jokaisena päivänä, joskus on useamman päivän taukoja. Tähän mennessä saldo on ollut lähinnä vain rikkoutuneita astioita, rikki mennyt lamppu, rikki menneet patalaput, kaatuneet huonekalut, paikoiltaan revityt kahvinkeittimet, silputtu oven ötökkäverho sekä kynsillä raavittu kodinhoitokopin ovi sekä kuivausrummun luukku. Aina kotiintullessa pelottaa, mikä näky odottaa.

Nyt kokeilussa on taas DAP-haihdutin Muumin makuupaikan vieressä sekä maltillinen palkitseminen kinkun palalla, kun kotona on kaikki jees. Yksinolot pidetään lyhyinä, eli tyttö on jokusen kertaa päivässä yksin sellaiset 30 minuuttia tai tunnin ja joinain päivinä jonkun kolmisen tuntia.

Mä täytin kolmekymmentä ja vein sen kunniaksi pesueen Kreikkaan. Puhtaasti tosin itsekkäistä syistä: halusin olla viikon ilman, että mun tarvitsee raahata ruokakaupasta selkä vääränä ostoksia tai edes kuulla imurin ääntä. Oli onnistunut aurinkoinen reissu, jota varjosti ainoastaan kuopuksen raivoaminen. Tosin taaperomme kiljuu paljon myös ihan kotona, joten samapa tuo, jos sitä meuhkaamista kuuntelee vähän leppoisammassakin miljöössä. En usko, että oltiin kuitenkaan liiemmälti muille häiriöksi. Poistuttiin aina takavasemmalle, kun desibelirajat alkoivat ylittyä.

Varasin matkan jo hyvissä ajoin, siis ennen kuin Manan karmeasta syövästä oli aavistustakaan. Olin jo monta kertaa perumassa matkaa, koska Mana oli liian kipeä laitettavaksi hoitoon. Tyttö kuitenkin menehtyi ennen matkaa.

Ihanaiset appivanhempani ottivat Muumin hoteisiinsa viikoksi, mistä olen heille hyvin kiitollinen. Muumi on kuitenkin iso koira ja vielä lisäksi kärsii yksinolo-ongelmista, joten potentiaalisia hoitajia ei ole ihan jonoksi asti. Appiukko sai järjestettyä arkensa niin, ettei Muumi ollut ilmeisesti ollenkaan yksin eikä siten tarvinnut jännittää tuhoamisenkaan puolesta. Itse taas sain lomailla huoletta, kun ei tarvinnut yöunia menettää tytön pärjäämisen takia. Toki sitä välillä pohdiskelin, mutta tiesin, että pärjäävät hyvin. Ehkä me uskallamme joskus toistekin pyytää tytölle sieltä hoitopaikkaa.

Nyt olemme olleet kotona hieman alle viikon. Normiarkea, tosin Muumi on ollut vain hyvin lyhyitä aikoja itsekseen. Tunnin se pärjää ilmeisen hyvin, ainoastaan availee ovia. Täytyy katsoa, uskaltaisiko jo tällä viikolla pidentää aikaa hieman.

Manan hautaamista olen suunnitellut, mutten ole vielä saanut haettua omenapuuta sen haudan päälle. Kohta alkaa olemaan jo kiire (vaikka Manalla ei enää olekaan minnekään kiire).

Just eilen kyselin Isännältä, että "missäköhän Mana olisi nyt, jos se olisi elossa ja meidän kanssa täällä pihalla". Tultiin siihen tulokseen, että tyttö olisi luultavasti ollut vinkumassa siinä Isännän vieressä: hän kun viritteli vesiletkua kaivoon ja siitä pulppusi ja suihkusi vettä. Mana rakasti vettä ja ennen kaikkea kaikenlaista toimintaa :)